tiistai 30. joulukuuta 2014


Huomenna on vuoden viimeinen päivä. On siis jälleen aika ynnätä kasaan jonkinlainen yhteenveto kuluneesta auringonkiertämästä, kuten aina tähän kohtaan tulee tehtyä. Luulisin, että kaikki tekevät niin tavalla tai toisella. Itse ajattelin tarkastella kulunutta vuotta numeroin, minulla kun on tapana nukkumaan mennessä laskea erilaisia asioita nukahtaakseni. Joskus lasken kuinka monessa ravintolassa olen syönyt viime aikoina, joskus yritän muistaa kuinka monella autolla olen elämäni aikana ajanut. Siis turhia, merkityksettömiä asioita, joita miettiessä uni sitten tulee.

Vuosi 2014 oli omituinen ja mullistava niin monella tapaa, että sitä ei ehkä kannata edes alkaa käsittelemään sen analyyttisemmin, päähän siinä hajoaisi. Tuntuu, että tämän vuoden saldoa tulen todennäköisimmin käsittelemään päässäni vielä pitkään ja hartaasti ennen kuin edes ymmärrän mitä kaikkea se minulle teki. Sitä odotellessa, tässä minun vuoteni 2014 turhina lukuina:


Vuonna 2014 kävin 47:ssä eri baarissa. Luku on lähes puolet pienempi kuin edellisvuonna. Join niistä jokaisessa vähintään yhden kupin kahvia.

Nukuin tänä vuonna 28:ssa eri paikassa keikkabusseista metsiin. Ikimuistoisimman yön vietin myrskyssä teltassa Kebnekaisella.

Julkaisin tänä vuonna yhden kirjan ja myin sitä 557 kappaletta.

Löysin yhden veikkolalaisen rakkaustyypin venäläiseltä vuorelta.

Järjestin tänä vuonna 32 keikkaa, joista 17 oli tappiollisia. Viimeisen keikkani tein 13.12. loppuunmyydyssä Helsingin Nosturissa.

Näin 38 muiden järjestämää keikkaa.

En polttanut yhtäkään tupakkaa.

Vuonna 2014 kiipesin kahdelle vuorelle, joista toinen oli Euroopan korkein huippu. Kaksi yritystä jouduin jättämään kesken vuorten ollessa minulle liikaa.

Vierailin 31:n ihmisen kotona.

Kävin paskalla 29:ssä eri vessassa. Yksi niistä on äänestetty matkailijoiden toimesta maailman iljettävimmäksi.

Ostin tänä vuonna 12 cd-levyä, se on suunnilleen kolmasosa viime vuodesta. Digitaalinen kuluttaminen iski minuunkin. Sori. Ostin myös yhden DVD:n, Love Actuallyn. Sen tilaus meni käsittelyyn Sotajumala-yhtyeen laulajalle, joka on Levykauppa Äxässä töissä ja hän pilkkaa minua siitä edelleen.

Söin 24:ssä helsinkiläisessä ravintolassa. Jos McDonald’s lasketaan ravintolaksi.

Soberismia-blogiani luettiin vuoden aikana lähes 200 000 kertaa.

Annoin medialle 26 haastattelua ja kirjoitin yhden nimmarin baarissa.

Facebook-sivustani tykkäsi 909 ihmistä. Tykkää sinäkin!

Kalenterimerkintöjeni mukaan urheilin 213 kertaa vuonna 2014. Lajeina oli jääkiekko, trekkaus, vuorikiipeily, kahvakuula, sauvakävely, lumilautailu, skeittaus, lenkkeily ja yksi visiitti kuntosalille.

Vuonna 2014 ostin yhden mustan paidan.

Maksoin velkoja 106 402 eurolla ja myin yhden asunnon.

Vuonna 2014 matkustin Englantiin, Venäjälle Nizzaan ja Ruotsiin, kahteen jälkimmäiseen kahdesti. Kävin myös Mikkelissä, Porissa, Seinäjoella, Tampereella, Oulussa, Joensuussa, Lahdessa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Karjaalla, Nummijärvellä, Veikkolassa, Torniossa ja Turun saaristossa.

Tänä vuonna, ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun puolivälin, vaaka näytti lukua 75.

Vuonna 2014 olin jälleen 365 päivää selvin päin. Nyt ensimmäistä kertaa myös lääkkeettömänä.

tiistai 23. joulukuuta 2014


Eilen oli vuoden pimein päivä. Vietin sen poikani kanssa mökillä ulkoillen ja Talmassa lasketellen. Kävimme kaatamassa omasta metsästä kuusen jonka koristelimme keittiön nurkkaan. Söimme keksejä. Jätkä kävi kylvyssä ja pelasimme korttia tonttulakit päässä. Ei tuntunut pimeältä yhtään. Ja jos minun pitäisi määritellä maailmanrauha, se olisi juuri tämä hetki. Poika nukkuu vielä tuossa vieressä ja minä katselen ulos eilen leijaillutta lunta. Ikkunasta aukeaa melkoinen talven ihmemaa.

Tänään odotamme tonttuja kylään, kirjoitimme heille eilen kirjeen, että voisivatkohan he tuoda edes jotain lahjoja vähän ennakkoon tänne mökille, ennen kuin pieni mies lähtee äitinsä luo aatoksi pukkia odottamaan. Kirje jätettiin ulko-oven rakoon ja se on yön aikana mystisesti kadonnut.

Kuten jokaisena jouluna aiemmin, olen kirjoittanut tässä blogisssa siitä, että minä en ole jouluihmisiä. Jostain syystä tänä vuonna asianlaita on toisin. Jo lauantaina katselin ekaluokkalaisten joulujuhlaa sydän syrjälläni ja nyt en ole saanut tuota tonttulakkia päästäni kolmeen päivään. Olen jo nyt syönyt enemmän pipareita kuin varmaan kolmena edellisenä jouluna yhteensä. Ainoastaan joululaulut tekevät minut edelleen hulluksi, en voi sietää niistä ainuttakaan. Paitsi ehkä Kirsty McCollin ja Poguesin The Fairytale of New Yorkia sopivina annoksina, kaikki muut voisi työntää uuniin. Radio Nostalgia, jota minulla on täällä mökillä tapana kuunnella, on raivostuttava. Ne ihan oikeasti soittaa Katri Helenaa.

Oli miten oli, joulunaika tuntuu tänä vuonna jostain syystä erityisen hyvältä. Ehkä se on sitä, että tämä koko vuosi on ollut oikeastaan hyvä. Erilainen, mullistava ja ihmeellinen ja sen myötä sitä sitten vanhakin heltyy ja hyppää mukaan kynttilöiden ja punanuttujen kelkkaan. Tai sitten se on sitä, että tajusin tämän olevan ehkä viimeisiä vuosia, kun tuo pikkujätkä vielä joulun taian päälle uskoo ja haluan jotenkin olla täysillä mukana siinä uskossa ennen kuin joku koulussa kertoo, että ei sitä pukkia oikeasti ole ja Petterikin on vain ihan tavallinen poro jossain Salla-tunturissa. Ehkä tämä on ikään kuin se viimeinen lapsuuden joulu myös itselleni.

Tuo pieni tonttu lähtee huomenna joulun pääpäivien viettoon äidilleen ja siksikin olen iloinen, onnellinen ja - vaikka vähän sanaa vihaankin - KIITOLLINEN tästä muutaman päivän mökkijoulusta kahdestaan. Ehkä tämä oli se sellainen joulu, joka aina pitäisi olla, tämä rauha ja hyvä mieli kun on lähes kosketeltavaa. Ja kun tyyppi huomenna äitinsä luo menee ja minä jään omilleni, en todellakaan aio surra tai olla edes haikea, vaan - ja taas se tulee -  KIITOLLINEN. Loppuviikon pyhitän itselleni, läheisille, ystäville, perheelle ja sukulaisille, Seven Summits -kirjalle ja sellaiselle määrälle suklaata, että en varmasti niille huipuille pääse kiipeämään ihan heti tammikuussa. Ja toivon kaikille samaa oloa, joka minulla on ollut täällä mökillä.

Joulu on se aika vuodesta, kun saa olla vähän lapsi ja jos uskaltaa ja ymmärtää heittäytyä siihen tunteeseen, on tämä vuodenaika antoisampi kuin voisi uskoakaan. Sanovat tätä lasten juhlaksi ja sitä se todella on ja siksi kannattaa aikuisenkin taantua. Suosittelen. Niin kävi minulle tänä vuonna

Ja yhden hyvän neuvon annan, vaikkei se tapani yleensä olekaan:

Jos sinulla on kotona joku pieni joulutyyppi, anna sille jouluksi selvät vanhemmat. Se on sille nimittäin tärkeämpää kuin yksikään uusi pleikkaripeli tai iPadi. Me kaikki muistamme tähän aikaan vuodesta lapsuutemme joulut, hyvässä tai pahassa, mutta se ei ole meidän oma valintamme, millainen se muisto on. Eikä se ole sen pienen ihmisen tänäkään vuonna. Ja voin kertoa, että vaikka kuinka joulustressit painaa ja tekisi mieli tinata se pullo pöydältä naamariin, sen stressin laukaisee paljon paremmin yhdessäolo sen tyypin kanssa, joka ei ensi vuonna ehkä enää joulupukkiin usko.

maanantai 15. joulukuuta 2014


Sinne se meni, viimeinen myymäni keikka, ainakin toistaiseksi.

Kirjoitin tuohon sanat ”ainakin toistaiseksi” ihan varmuuden vuoksi, jotta jos käy niin, että vielä joku päivä järjestänkin taas jotain, kukaan ei pääse huutelemaan, että ”sähän lupasit ettei ikinä enää!”

Toistaiseksi viimeinen keikkani niputti jotenkin aika monella tavalla kasaan urani keikkamyyjänä. Ensimmäinen kunnollinen kiertue, jonka järjestin, oli Dimebag Beyond Forever -tribuuttibändin Suomen keikat joulukuussa 2006. Niitä oli muistaakseni kahdeksan, joista viimeinen oli Helsingin Nosturissa. Se oli myös ensimmäinen järjestämäni Nosturin keikka koskaan. Muistan kuinka soitin kesällä kädet täristen Elmun ohjelmapäällikkö Eeka Mäkyselle tarjotakseni keikkaa, jonka menestyksestä ei oikein kellään ollut takeita. Eeka tarttui syöttiin ja lopulta päädyimme myymään illalle seitsemisensataa lippua ja sovimme, että tätä yhteistyötä on hyvä jatkaa. Toissapäivänä Dimebag Beyond Forever esiintyi, toistaiseksi viimeistä kertaa sekin, jo ennakkoon loppuunmyydyssä Nosturissa ja veto oli viimeinen, jonka Eekan kanssa sovin ennen tämän siirtymistä mm. Tuskaa pyörittävän Finnish Metal Eventsin toimariksi.

Nosturi on ollut alusta alkaen suosikkikeikkapaikkani Helsingissä ja muutama vuosi sitten muutin toimistonikin samaan rakennukseen, kun sattumalta mahdollisuus siihen tuli tyhjän huoneen vapautuessa. Tupareissa esiintyi yksi suosikkiyhtyeistäni, irlantilainen Primordial ja yksi agentti ja promoottori eli sinä iltana unelmaansa. Siitä lähtien Nosturi on ollut kotihallini, missä pelaaminen on aina ollut jotenkin erityistä. Kun tuntee oman kotihallin rutiinit, henkilökunnan ja käytävät, sinne meneminen ennen peliä on aina vähän rennompaa.

Pienenä bonuksena lauantain keikassa oli se, että Nosturin uskollinen iltavastaava Jukkis, josta on tullut vuosien mittaan tullut ystävä, ei ollut töissä. Jukkis nimittäin oli kerrankin esiintymässä oman talonsa lavalla. Jotenkin sen tapahtuminen juuri omassa viimeisessä illassani oli mieltä lämmittävää ja katsellessani miestä soittamassa bassollaan Anthraxia lavalla ajattelin, että juuri näin tämän pitikin mennä. Samalla iltavastaavan vastuun oli ensimmäistä kertaa ottanut Jutta, jonka tämänkin olen tavannut ensimmäistä kertaa Dimebag Beyond Foreverin kiertueella Tampereella joskus vuosia sitten. Tuntuu, että kapulat siirtyivät nyt maailman luonnollisimmalla tavalla eteenpäin.

Joulukuun 2006 kiertueen jälkeen uskalsin kutsua Dimebag Beyond Forever -porukkaa toiseksi perheekseni ja vuosien mittaa se perhe on, samalla kun kasvanut, myös vahvistunut. Sen lisäksi, että minulla on kaksi sisarusta, minulla on nykyään 24 veljeä. Enpä olisi siis voinut parempaa päätöstä keikkamyyjävuosilleni kuvitella, kuin keikka perheen kanssa oman loppuunmyydyn kotihallin lavalla.

En oikein tiedä mikä nyt on fiilis. Lauantaina itketti vähemmän kuin olin ennakkoon pelännyt, olo oli enemmänkin ylpeä. Vaikka kyllä ne kyyneleet viimeistään viimeisen biisin kohdalla tulivat nekin. Keikan jälkeen oli hetken aikaa juhlaa, sitten pakattiin kamat ja hetken päästä olinkin jo kotona muiden jatkaessa sekoilun ytimessä jonnekin sunnuntaille asti. Kotona ei uni tullut korvien huutaessa ja adrenaliinin edelleen virratessa ja yöunet jäivät lopulta muutamaan tuntiin. Eilinen päivä meni siis lähinnä väsymystä hoitaessa ja tänään mieltä kuvaa ehkä parhaiten se perinteinen ”väsynyt mutta onnellinen” -klisee. Olin suunnitellut, että lauantaina aion kyllä lähteä jätkien kanssa vielä juhlimaan päättynyttä perhetapahtumaa ja hieman harmitti, että en vain yksinkertaisesti enää jaksanut. Tai osannut. Ehkä enemmänkin jälkimmäistä. En minä osaa enää juhlia lähtemällä baariin ja jatkamalla jatkoille, se ei vain luonnistu enää. Eikä sen varmaan pidäkään, joten turha se on väkisin lähteä. Tiedän, että lopulta mököttäisin vain jossain nurkassa muiden pitäessä hauskaa, joten on helpompaa mennä kotiin sen tiedon kanssa, että niin on mukavampaa kaikille, sekä minulle että juhlaseuralle.

Kohta lähden vielä Nosturille roudaamaan lauantain kamat pois ja sitten on nämä hommat taputeltu. Paljon näistä on saatu, paljon näille on uhrattu mutta lauantaina seistessäni tuhatpäisen yleisön edessä toisen perheeni kanssa, mietin ainoastaan juuri viimeisenä biisinä esitetyn Panteran Hollown toisen säkeistön sanoja ”It’s so important to make best friends in life”. Koska juuri niitä, ystäviä, on näistä hommista eniten saatu ja lopulta juuri se on ollut myös eniten kaiken tämän arvoista.

torstai 11. joulukuuta 2014


Tänään on kulunut viisi vuotta yhdestä elämäni omituisimmista päivistä.

Olimme vuonna 2009 Dimebag Beyond Forever -bändin kanssa Suomen kiertueella. Rundi sisälsi reilut parikymmentä muusikonrenttua sekä kiertuehenkilökunnan jäsentä ja kymmenkunta keikkaa ympäri Suomen, joiden väliä matkasimme sekä isolla nightlinerilla että mukana kulkeneella pienemmällä Mersun Sprintterillä, kaikki kun eivät bussiin mahtuneet. Itse olin mukana kiertuemanagerina. Oli perjantai-iltapäivä, kello jotain neljän pintaan ja olimme siirtymässä Turusta Tampereelle, missä meitä odotti liki loppuunmyyty keikka YO-Talolla. Bussissa oli turkulaisen karaokebaarin aiheuttamasta krapulasta johtuen liki utuinen tunnelma. Osa porukasta makoili sängyssään, osa kuunteli musiikkia ja loput pelasivat joitain viikkoja aiemmin markkinoille tullutta Hevi-Aliasta. Lähes jokaisen kiertueellamme mukana olleen nimi löytyi pelin tehtävistä, ja meitä nauratti kun rumpali Tonmi Lillmanille tuli kolme kertaa peräkkäin vihjeeksi ”Se bändi missä sä soitat”, ”No se toinen bändi missä sä soitat” ja ”Sä.”

Olimme juuri ohittaneet Ideaparkin Lempäälässä, kun bussin pohjasta kuului pamaus. Ihmeissäni juoksin kuskin luo tiedustelemaan, että mitä tapahtui ja hän sanoi kaikkien tehojen yhtäkkiä kadonneen autosta. Hän epäili myös nähneensä peruutuspeilistä pamauksen yhteydessä välähdyksen, joka muistutti ehkä tulenlieskoja. 

Tehonsa menettänyt keikkabussi saatiin hidastettua moottoritien sivuun joitain satoja metrejä ennen Kuljun liittymää ja lähdimme ulos tutkimaan tapahtunutta. Osa porukasta astui pakkaseen röökille, osa jatkoi makoilua punkissaan. Availimme bussin helmojen luukkuja tutkiaksemme, että nouseeko jostain savua ja haistelimme ilmaa. Takanamme ajanut Sprinter pysähtyi karavaanin mukana ja sen kuljettaja kertoi, että bussin alta oli pamahtanut yhtäkkiä isot liekit. Siirtelimme soittimia tavaratilasta ulos kun savun haju alkoi tuntua nenässä. Kuski kehotti kaikkia astumaan varmuuden vuoksi pihalle ja kohta moottoritien varressa seisoskeli se muutama kymmenen krapulaista pitkätukkaa kiroilemassa, että perkele, taidetaan vähän myöhästyä soundcheckista, onko kellään kaljaa?

Joku kurkkasi bussin alle. Pohjasta tippui tielle nestettä joka oli syttynyt palamaan. Maassa ollut lammikko oli jo liekeissä. Tuli kiire. Syöksyin bussiin sisälle huutamaan kaikki ulos ja nappasin reppuni mukaan. Stetsoni, joka päässäni olin edellisenä iltana laulanut alasti Panteraa yleisön edessä Turun Klubin lavalla, jäi pöydälle. Huusimme kaikkia poistumaan bussin luota viereiselle harjanteelle samalla, kun yritin laskea että ovatko kaikki paikalla. Nopeasti savut muuttuivat jo liekeiksi ja paniikki siitä, että ovatko kaikki päässeet ulos alkoi nousta. Kuskimme syöksyi vielä viimeisen kerran ajoneuvoon sisään kun se oli jo alkanut täyttyä savulla varmistaakseen, että punkat todella ovat tyhjät. Hetki oli varmaan viimeinen mahdollinen ja Titanicin kapteeni hengittikin jo savua keuhkoihinsa.

Moottoritietä ajoi rekka, jonka kuljettaja näki tilanteen ja liekit edellään. Hän hidasti oman yhdistelmäautonsa poikittain tielle palavan bussin taakse tukkiakseen liikenteen. Oli perjantai-iltapäivä ja ruuhka-aika oli alkamaisillaan. Lopulta rekan taakse kertyi useiden kilometrien jono bussin palaessa paikalleen. Yritin pitää nimenhuutoa ja löytää kaikki mukana olleet savun ja pimeyden seasta samalla, kun apuun rientänyt rekkakuski yritti turhaan saada jauhesammuttimella paloa hallintaan. Muistan paniikin iskeneen huutaessani yhtä laulajistamme, joka oli nyt jo ilmiliekeissä olevan bussimme toisella puolella eikä kuullut huutoani. Tiesin että hän oli aiemmin ollut kuumeisena sängyssään ja jotenkin näin sieluni silmin, että hän oli palanut sille paikalleen.

Kun sain varmistuksen, että kaikki olivat päässeet turvaan, soitin hätäkeskukseen. Liekit kohosivat jo liki kymmeneen metriin ja oli selvää, että mitään ei ole tehtävissä ja tuho olisi täydellinen. Paloautoilla kesti muistaakseni melko tarkkaan 12 minuuttia saapua paikalle ihmettelemään järjestämäämme iltapäivänäytöstä ja se 12 minuuttia tuntui elämäni pisimmiltä. Ainakin heti  pari vuotta aiemmin nauttineeni gastroskopian jälkeen. Muistan todella vahvasti sen tunnelman, mikä moottoritien reunalla seistessä vallitsi. Katselimme pimeässä valtavia liekkejä ja olo oli lähes harras, tuntui kuin ympärillä olisi vallinnut täysi hiljaisuus. Ajatukset olivat jotenkin sekavat, päällimmäisenä kuitenkin se, että ei helvetti, joku meistä olisi voinut olla tuolla sisällä. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan puhelut kotiin. Että kunnossa ollaan, tiedotusvälineet kun olivat ehtineet julkaisemaan kuvia paikalta jo ennen kuin pelastuslaitos oli ehtinyt lähellekään.

Sammutustöihin meni jokunen tunti. Yritimme soittaa bussin vuokraajalle mutta emme saaneet häntä kiinni. Soittelin YO-Talon promoottorille ja yhdessä tuumin kaikkien kanssa juteltuani päätimme, että jos vain saamme bussiin palaneet soittimet korvattua pikaisesti uusilla, emme peru keikkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että vedetään. Odotellessa omia kuulusteluvuorojamme ja meitä noutamaan tilattuja takseja arvioimme vahingot. Onneksi iso osa kalustostamme oli kulkenut apujuhtana toimineen Sprinterin kyydissä, joten rahkeet keikan toteuttamiseen oli olemassa. Osa tavaroista, jotka olimme saaneet pelastettua bussin helmoista ennen liekkien roihahtamista, lillui nyt kuitenkin sammutusvaahdossa ojanpohjalla rikkinäisinä yhtä kaikki. Palon mukana meni suurin osa henkilökohtaisista tavaroista, mm. se minun stetsonini. Ryhdyimme soittelemaan läpi tamperelaisia muusikoita ja laittelemaan Facebookiin ilmoituksia, josko löytäisimme puuttuvat kamat keikan toteuttamiseen ja päästessämme vihdoin useita tunteja myöhässä YO-Talolle, paikalla odotti jo tukku rumpukapuloita ja paikallisen soitinliikkeen toimittamia kitarankieliä.

Koska olimme pahasti aikataulusta jäljessä, ryhdyimme pikaisesti laittamaan kamoja kasaan illan keikkaa varten ja vasta kun souncheck oli valmis, pääsimme hotellille rauhoittumaan ja ensimmäistä kertaa oikeastaan miettimään kunnolla tapahtunutta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että eihän tällaista oikeasti käy. Samalla kaikki olivat tietenkin valtavan huojentuneita, ettei kellekään käynyt mitään, ainoastaan kuljettajamme ja yksi basisteista joutuivat käymään sairaalassa tarkistuttamassa itsensä hengitettyään savua. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuljettajamme oli päivän suurin sankari ja kovin jätkä ikinä.

Muistan kuinka makasimme Omenahotellissa kolmen hengen huoneessa. Teki mieli ottaa nokoset mutta uni ei tullut. Lattialla nukkunut laulajamme havahtui painajaisiin muutaman minuutin välein. Teki mieli soittaa jollekin, en tiennyt kenelle.

Juuri silloin, juuri siinä Omenahotellin huoneessa tajusin, kuinka yksinäinen olin. Halusin soittaa ex-vaimolle vaikka minulla oli tyttöystäväkin jossain. Kumpikaan ei kuitenkaan olisi kotona minua odottamassa kun sinne vihdoin pääsisin. Olisin yksin. Olin huonovointinen ja sen jälkeen hyvä olo ei palannut enää moneen vuoteen.

Illan keikan tunnelma loppuunmyydyllä YO-Talolla oli täysin maaginen. Joku ylimääräinen ruuvi oli kaikilla kiristynyt ja sekä bändi että yleisö olivat jotenkin täydellisen elossa ja siinä hetkessä. Luulen, että se keikka hitsasi meistä lopullisesti yhteen sen Luokkaretken from hell, joka me olemme. Jotain muuta kuin pelkkiä ystäviä ja kollegoita. Ja se on yksi sellaisista keikoista, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Kuten sen päivänkin.

www.soberismia.fi

keskiviikko 3. joulukuuta 2014


Viime torstaina istuin Café Caruselissa hermostuneena. Olin etuajassa, niin kuin aina olen kun minua jännittää. Sain puhelimeen tekstiviestin, että sori, olen muutaman minuutin myöhässä ja jännitykseni kasvoi lisää. Hain santsikupin kahvia ajatellen, että samahan se on kofeiiniövereistä täristä kun täristää muutenkin.

Noin viikkoa aiemmin olin viimein uskaltautunut lähettämään sähköpostia Suomen vuorikiipeilyn ykkösnimelle Samuli Mansikalle. Ystäväni Mika, joka on töissä minua tässä räpeltelevässä matkassani vuorille auttavassa ulkoiluliike Camussa, oli kehottanut minua tekemään niin jo kuukautta aiemmin. Mikä oli tavannut Mansikkaa ja kertonut tälle tarinastani ja suunnitelmistani Seven Summitsin suhteen. Mansikka oli käskenyt laittamaan meiliä, josko tästä jotain yhteistyökuvioiden mahdollisuuksia löytyisi. Kun viimein uskalsin postia laittaa, sain vastauksen samana iltana. Tipahdin innostuksessani hieman sohvalta. 250 päivää vuodessa matkustava Mansikka oli sattumoisin Suomessa, asuu liki naapurissa ja sovimme tapaamisen Caruseliin.

Toisen kahvikupin täristessä käsissäni Samuli Mansikka saapui paikalle. Hän näytti... vuorikiipeilijältä. Pitkä hyväkuntoinen mies, jonka huulet ovat rohtuneet ja jonka rasvaprosentti on jotain nahkakotelon luokkaa. Samannäköinen kuin suurin osa oppaistamme Elbrusilla. Hän hymyilee paljon puhuessaan ja näyttää vaaleassa tukassaan lähinnä san diegolaiselta surffarilta. Kädenpuristus oli vahva, mutta niillä käsillä onkin kiivetty Everestille pari kertaa.

Ja aika monelle muulle vuorelle, myös lähes kaikille niistä seitsemästä, joille itsekin tähtään. Tällä hetkellä Mansikka tekee työkseen opastuksia mm. Aconcagualle ja Nepaliin ja siinä ohessa kerää vyölleen maailman  14:ää yli 8000 metristä vuorta, joista huiputettuna taitaa olla jo yli puolet. Hän on siis kaikilla tavoin kovin jätkä Suomessa, joka minulle mieleen tulee tällä hetkellä. Siksi tapaamisemme oli minulle vähän kuin Kerry Kingin tapaaminen vuonna 2006, Kerry King kun kuitenkin soittaa Slayerissa. Tänään en ole ihan varma kumpi on kovempi, se että soittaa Slayerissa vai se, että on kiivennyt maailman korkeimmat vuoret.

Sopiessamme kahvitteluja en ollut itsekään ihan varma, että mitä oikeastaan tapaamiseltamme hain. Ajattelin ehkä, että tässä on ainakin jätkä, joka osaa vastata kysymyksiini niin tulevista kuudesta edessä olevasta Seven Summits -vuoresta kuin kiipeilystä ylipäänsä. Kyselin vinkkejä, kokemuksia, muistoja, fiiliksiä, kyselin kaikesta siitä, mikä minut on vuorihommiin vetänyt. Juttelimme vaaroista, Mansikka kertoi omista kokemistaan uhkatilanteista ja niiden välttämisestä. Puhuimme vuorikiipeilystä yleensä ja sen arvostuksesta ja asemasta urheilulajina Suomessa, puhuimme treenistä ja valmistautumisen tärkeydestä. Mansikka kertoi diggaavansa jutustani ja tarinastani, siitä, että en ole mikään kiipeilijä vaan ihan tavallinen jantteri, jolla on tarina. Ja että se tarina on vienyt minut vuorille. ”Joskus voi olla niin, että se yksi vuori riittää koukkuun jäämiseen”, hän sanoi. Elbrus mielessäni nyökyttelin ja mietin, että voisi sitä pahempiakin huumeita vetää kuin vähähappista ilmaa.

Parin tunnin tapaamisen päätteeksi sain Mansikalta lainaan Seven Summits -kirjan, jota kahlasin läpi koko viikonlopun. Ja aion kahlata seuraavankin, aion opetella sen ulkoa, niin hyvä fiilis tästä kaikesta ja tuosta tapaamisesta jäi. Sovimme, että pidämme yhteyttä ja kehittelemme mahdollisia yhteistyökuvioita eteenpäin, suunnitelmissa on mm. kiivetä Aconcagualle samaa matkaa, mahdollisesti vuonna 2016, jos vain aikataulut kohtaavat ja sopiva ryhmä löytyy.

Kotona Seven Summits -kirjaa vilkuillessa lopulta ymmärsin mitä olin tapaamiselta ehkä ensisijaisesti hakenut. Itseluottamusta.

Samalla kun itse olen intoillut, suunnitellut ja uhonnut uutta uraani vuorikiipeilijänä, on taustalla kuitenkin ollut se pieni epävarmuus siitä, että onko tämä kaikki ihan oikeasti mahdollista? Vaikka Elbrusilla jo päätin että on se, pieni pelko hiipii kalsareihin aina välillä pimeinä iltoina. Sama epäusko minussakin välillä vallitsee kuin niissä baaritiskien hahmoissa, jotka nauravat, että ei helvetti, mitä se jätkä oikein kuvittelee.. Kun Samuli Mansikka, heti Kerry Kingistä seuraava,  sanoo, että olet sinä, totta kai olet ja totta kai pystyt, se luo uskoa. Ja antoi ehkä viimeisen niitin sille, että nyt sitten mennään ihan oikeasti.

Se usko nimittäin on se, mikä lopulta sinne ylös ja sieltä alas vie. Ei siitä nahkakotelon rasvaprosentista tietenkään haittaa ole, mutta lopulta se on oma pää, jonka on kestettävä, jos voittaa haluaa. Kuten Mansikka valtavan kahvikupin ääressä hymyillen sanoi: ”mitä isompi vuori, sitä enemmän se on vain psyykestä kiinni se huiputus.”

Silloin tiesin, että pystyn tähän.


Samuli Mansikasta voi lukea lisää osoitteessa www.samulimansikka.com.