Soberismia

Reilu viikko lomaa takana ja toinen viikko vielä edessä. Makoilen ranskalaisella sohvalla ja katselen ulos sateista Rivieraa harmitellen, etten ottanut kunnollista sadetakkia mukaan reissuun vaikka olinkin säätiedotuksen etukäteen tarkistanut. Toisaalta, tässä sohvalla, johon neljäntoista vuoden aikana olen nukahtanut lähes joka kerta kun olen siihen istunut, ei takkia tarvitse. Tässä mieltä ravitsee uuden Pink Floyd -albumin lisäksi aamukahvi ja tieto siitä, ettei tästä tarvitse tuonne sateeseen nousta jos ei halua. Ja sadesäänkin pitäisi kai loppua huomiseen.

Vasta oikeastaan täällä huomaan miten väsynyt olen ollutkaan. Ensimmäinen lomaviikko meni Kebnekaiselle vaeltaessa ja reissun haavoja nuollessa. Matka oli onnistunut vaikka itse kliimaksi jäikin olosuhteiden takia kokematta, mutta fyysisestä levosta se oli kaukana ja päästyäni kotiin teki mieli nukkua päivätolkulla. Sunnuntaina isänpäivää aloitellessani poikani sanoi, että saan päättää koko juhlapäivän ohjelman itse ja  mieleni teki vain maata yhdessä sohvalla ja katsoa piirrettyjä. Nukahdin päiväunille jo ennen lounasaikaa.

Jotenkin sitä liian helposti mieltää, että kun tekee työkseen asioita, joita rakastaa, niistä ei tarvitse lomaa. Että kun harrastus ja intohimo on sellaisia, joilla itsensä samalla elättää, ei ole oravanpyörää, josta pitäisi hypätä pois. Se on kaunis ajatus, muttei toimi loputtomiin, koska kyllä kai jokainen tarvitsee tauon arjestaan, oli se arki kuinka luksusta tahansa.

Viimeinen vuosi on minulla mennyt ensin konkurssia vältelleen, sitten velkoja laskellen, toistaiseksi viimeisiä keikkoja järjestellen, Elbrusia varten treenaten ja kirjaa ja tätä blogia kirjoittaen. Kun keikat oli keikkailtu ja Elbrus kiivetty, alkoi kirjan painokuntoon saattaminen, sen julkaisu, jakelu myynti ja markkinointi, jotka ihan omasta valinnastani tein kaikki itse. Ja samaan aikaan takaraivossa painoi ne konkurssikypsän firman siivittämät velat, jotka eivät antaneet minulle lupaa pysähtyä kunnolla ja oli vain porskutettava eteenpäin. Vasta kun kämppä meni kaupaksi muutama viikko sitten ja sain maksettua noin 80 000 eurolla laskuja, huomasin olevani loman tarpeessa. Ehkä siksi, että nyt oli ensimmäinen hetki yli vuoteen, kun annoin itselleni luvan niin edes ajatella.

Syksyn mediamylläkkä kirjan tiimoilta on ollut melko kiivas, olen tehnyt kymmeniä ja kymmeniä haastatteluja soberismini tiimoilta. Samalla kun se on ollut mukavaa ja mielenkiintoista ja huomion määrä on ollut lähes häkellyttävää, se on ollut myös henkisesti rankkaa. Päivä toisensa perään olen joutunut haastattelujen yhteydessä käymään läpi kaikkea tapahtunutta ja monia niitä asioita, joita mieluummin tänään en enää ajattelisi vaan jatkaisin jo eteenpäin. Kirjan markkinointi on siis aiheuttanut ilon ja ylpeyden ohella myös surua, ahdistusta ja väsymystä, kaikista eniten jälkimmäistä, uupumusta siitä kun koko ajan mielen päällä on viimeisten vuosien tapahtumat. Mutta ehkä koko Kalliosta kukkulalle -kirjan julkaisu on minulle sitä, että nyt olen saanut ajatukseni ja mietteeni kansiin, jotka voin kohta sulkea ja jatkaa taas johonkin muualle.

Ei pidä ymmärtää väärin: Minä en valita. En ollenkaan. Itse olen kuoppani kaivanut ja ehdottomasti halunnut sen myös julki tuoda, kirjaksi painaa ja medioissa siitä puhua. Enemmän kuin väsyttävää, se on edelleen ollut antoisaa. Ja se valtava palauteryöppy, jonka olen saanut viime kuukausina on ollut osoitus siitä, että se on ollut oikea tapa toimia. Olen saanut satoja viestejä ihmisiltä, jotka ovat tarinaani törmänneet tai kirjani lukeneet ja saaneet siitä jotain. Lohtua, apua, kuka mitäkin. Niitä viestejä tulee edelleen lähes päivittäin, niissä kerrotaan elämäntarinoita, niissä kiitetään ja niissä kehutaan. Ihan aidosti olen ollut hämmentynyt  ja etenkin otettu määrästä, joka palautetta tulee, koska en ollut osannut sellaiseen varautua.

Mutta nyt oli silti hyvä aika lomalle. Kohta koittaa joulunalusaika ja silloin pitää käynnistää kirjamarkkinoinnin seuraava vaihe ja yrittää saada painos myytyä loppuun. Samalla luvassa on enemmän ja enemmän luentokeikkaa kirjan tiimoilta ja kaikkea muuta pientä hässäkkää, joten olen iloinen, että ymmärsin pysähtyä hetkeksi tähän väliin. Koska vaikka kuinka tällä hetkellä rakastankin sitä mitä teen ja monella tapaa elän yhtä pientä kirjailijaunelmaa todeksi, mieleni ansaitsi tämän pariviikkoisen levon.

Viime viikolla se lepäsi täydessä yksinäisyydessä Ruotsin tuntureilla lumimyrskyn paikoilleen pakottamana, tällä viikolla tässä nizzalaisella sohvalla, johon aina nukahdan. Ja kun tästä nousen koneeseen kohti kotia, uskoisin, että mielikin haluaa jo päästä joulun kirjamarkkinoiden ja muiden hommien kimppuun aivan uudella teholla. Siitä tietää, että loma on tullut tarpeeseen.