Soberismia

Tässä kirjan julkaisuhässäkän jaloissa on jäänyt kirjailematta ylös viimeaikaiset tapahtumat kiipeilyhommissa, jotka nekin etenevät omaa linjaansa koko ajan. Ja joista jotenkin tunnun innostuvan edelleen hetki hetkeltä lisää.

Elbrusin reissun jälkihuuma ei oikeastaan ole vieläkään laantunut. Ehkä sen ei kuulukaan niin tehdä? Edelleen mieleeni palaa päivittäin ne kahden kuukauden takaiset asiat, tunteet, fiilikset ja hetket viidessä tuhannessa metrissä ja jotenkin niistä kumpuaa edelleen voimaa jokapäiväiseen arkiseen tekemiseen. Kun kotiin reissusta pääsin ja tuntui, että leijailin jossain aivan omissa sfääreissäni sen voiton tunteen kanssa, odotin sen olevan hetkellistä huumaa ja olojen pikku hiljaa tasaantuvan takaisin normaaliin harmaaseen syksyyn mentäessä. Niin ei ole käynyt ja voinen oikeasti sanoa, etten palannut pilvien yläpuolelta enää samana ihmisenä takaisin. Se tuntuu hyvältä.

Samalla katse on suunnattu jo eteenpäin. Seven Summits -haasteen seuraava etappi, Kilmanjaro Tansaniassa, on lyöty lukkoon syyskuulle 2015 ja jos oikein hyvin käy, lähden kiipeämään Australian Kosciuszkon jo sitä ennen, eli ensi kevään aikana. Se on oikeastaan kiinni ainoastaan siitä, että millaisiin myyntimääriin Kalloista kukkulalle -kirjani yltää loppuvuoden aikana ja tulevilla joulumarkkinoilla. Ellei sitten joku muuten vain sattumalta halua työntää taskuuni muutamaa ylimääräistä tuhatlappusta mistä budjetin Australiaa varten saisin. Joka tapauksessa pitää toivoa, että homma etenee niin, että Kosciuszkonkin jo ensi vuodelle saisin, jolloin vuoden 2016 alussa olisi jo 3/7 tavoitevuorista kiivetty. Olettaen siis tietenkin, että huiputukset myös reissuilla onnistuvat. Se myös kasvattaisi uskottavuutta yhteistyökumppanien silmissä ja uusien hankkimisessa, kun hihassa alkaisi olemaan noita Seven Summits -merkkejä ommeltuna enemmänkin.

Seven Summitsin huippujen välissä on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon harjoitusreissuja pienemmille vuorille sekä tietenkin kasvattaa ja treenata kuntoa parempaa kohti koko ajan. Elbrusin reissussa huomasin, että valmistava treeni oli ollut oikein toimiva vyötäröstä alaspäin mutta yläkroppa olisi voinut jaksaa paremminkin. Se mielessä olen ryhtynyt laatimaan treeniohjelmaa tammikuusta alkaen, joka huomioi selän, vatsan ja hartiat aiempaa tehokkaammin. Lenkkeilyn, sauvakävelyn, laskettelun ja pian alkavan punttisalitreenin lisäksi ohjelmistoon on lisätty seinäkiipeily, jossa kehonhallinnan ohessa myös oppii parhaiten köysitekniikoita ja varmistusten käyttäytymistä, mistä sitten taas on apua kun isommille kukkuloille lähdetään. Muilta osinhan seinällä roikkumisilla ei liikaa tekemistä vuorten kiipeämisen kanssa ole.

Seuraava vuorimatka on sekin edessä jo marraskuussa, kun lähden etelä-Ranskan Alpeille kekkuloimaan jääraudat jalassa, tavoitteenani kiivetä Meri-Alppien korkein huippu, Cime du Gélas, 3143 metriä. Elbrusin jälkeen voisi kuvitella, että 2500 metriä matalampi nyppylä olisi helppo keikka, mutta en uskalla niin ajatella. Nöyränä se on mentävä, vuori kuin vuori. Samalla alueella on paljon komeaa maastoa ja haastavaa polkua, jota on tarkoitus koluta läpi treenimielessä ja etsiä erilaisia haasteita matkalta.

Meri-Alppien jälkeen suunniteilla on keväälle mahdollisen Kosciuszkon lisäksi ainakin reissu pohjoiseen Norjaan ja tarkoituksena olisi käydä myös Haltilla siinä matkan varrella, jotta saa täältä kotikonnuiltakin sen korkeimman nyppylän haettua. Ja kaiken edetessä suunnitelmien mukaan, seuraava oikeasti iso haaste koittaa vuonna 2016, kun näköpiirissä siintää argentiinalainen Aconcagua lähes seitsemän kilometrin komeudessaan.

Aivan kuten puhuessani aiheesta, myös näin kirjoittaessa huomaan henkeni hieman salpaantuvan innostuksesta. Aiemmin pelkkä ajatus vuorikiipeilystä olisi kuulostanut täysin hullulta, nyt tuntuisi hullummalta jättää yrittämättä. Ja parasta koko Seven Summits -haasteessa on jo se, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on suunnitelma. Haave. Tavoite. Jotain, mitä kohti tähdätä ja mennä ja joka ohjaa tavalla tai toisella jokaista pienempääkin päätöstäni ja risteystäni. Se fokus siihen, että mitä ikinä teenkin seuraavat kymmenen vuotta, ainakin aion kiivetä. Ja kun se suunnitelma pikku hiljaa konkretisoituu matkoja varaten ja vaikka Camusta uusia varusteita haalien, se aiheuttaa vilpitöntä onnea ja onnistumisen tunnetta. Se on se, mitä jokainen tarvitsee muuta jota en pitkään aikaan uskaltanut edes yrittää saavuttaa.

www.soberismia.fi