Lähetin äsken seuraavan tiedotteen medioille. Se tapahtuu! Kohta se tulee! Kirja on painossa! Oi onnea!

SOBERISMIA – KALLIOSTA KUKKULALLE PAINOSSA, KUUSI VUORTA LISÄÄ KIIVETTÄVÄNÄ!

Teemu Suomisen 1. lokakuuta Ilmestyvä esikoiskirja Soberismia – Kalliosta kukkulalle on lähtenyt painoon ja sen postitus ennakkotilaajille käynnistyy syyskuun puolessavälissä. Kirja on nyt myös kauppiaiden ja kirjastojen tilattavissa BTJ:n ja Kirjavälityksen palveluissa.

Soberismia – Kalliosta kukkulalle on entisen muusiikkialan ammattilaisen Teemu Suomisen päiväkirja kahden vuoden ajalta taistelussaan vaikeaa masennusta ja siitä kummunnutta alkoholiongelmaa vastaan. Vahvalla huumorilla ja ronskilla itseironialla höystetty päiväkirja kertoo kuinka kahdessa vuodessa Suominen nousi kalliolaisen kapakan lattialta selvänä, lääkkeettömänä ja terveenä miehenä Euroopan korkeimman vuoren, Mount Elbrusin huipulle heinäkuussa 2014. Kirja on harvinainen kurkistus vaikeasta masennuksesta kärsivän ihmisen mielentiloihin matkallaan kohti lääkkeetöntä ja viinatonta elämää sekä elämänsä suurinta haastetta. Siinä ohessa Kalliosta kukkulalle on myös oiva kurkistus Suomen musiikkibisneksen kulisseihin, joista Suominen kertoo hersyvästi omia kokemuksiaan. Kirja perustuu valtavan suosion saavuttaneeseen Soberismia -blogiin, joka valittiin joulukuussa 2013 Helsingin Sanomien Kuukausiliittessä Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon.

Teemu Suominen, 35, on tunnettu pitkäaikaisena musiikkialan ammattilaisena. Hän on työskennellyt urallaan mm. juontajana Radio Cityllä, keikkamyyjänä Live Nationilla, promoottorina ja toimittajana, Spinefarm -levy-yhtiön label managerina sekä yrittäjänä. Kesällä 2014, kiivettyään Elbrusin huipulle, Suominen on päättänyt lähteä tavoittelemaan ”Seitsemän huipun” (engl. Seven Summits) vuorikiipeilyhaastetta, eli kaikkien mantereiden korkeimpia vuoria. Vuonna 2015 edessä on Tansanian Kilimanjaro, 2016 Argentiinan Aconcagua ja vuoteen 2024 ja omaan 45-vuotispäiväänsä mennessä Suominen aikoo kiivetä vielä Australian Kosciuszkolle, Alaskan McKinleylle, Etelämantereen Vinsonin massiiville sekä tietenkin Nepalissa viimeisenä odottavalle Mount Everestille.

Suominen julkaisee kirjan omakustanteena, puhuu tässä tiedotteessa itsestään kolmannessa persoonassa ja antaa mielellään haastatteluja tulevan kirjansa ja vuorikiipeilyhaasteensa tiimoilta.

Astelin viime viikolla harvinaisen hyvin mielin Töölön Mehiläiseen, kun terapiani kesätauko oli viimein ohi. Tuntui, että oli valtavasti kerrottavaa ja puhuttavaa viimeisen kuukauden tapahtumista ja fiiliksistä.

Tullessani sisään, terapeuttini sanoi saman tien, että näytän ”erilaiselta”, tarkoittaen, toivottavasti, hyvällä tavalla. Sanoin naureskellen, että kyseessä on varmaan tämä viiden kilometrin korkeudesta haettu rusketus. Aloimme vaihtamaan kuulumisia ja kertaamaan tapahtumia kunnes suunnilleen puolessavälissä istuntoa hän yhtäkkiä totesi huudahtaen, että ”sähän oot rauhallinen! Sitä se on!”

Ja sitä se tosiaan on. Edelleen, lähes kuukausi Elbrusin huiputuksesta, olo on jotenkin levollinen, rauhallinen, seestynyt. Se heijastuu vähän kaikkeen tekemiseen ja olemiseen, ihan jopa jokapäiväiseen hengittämiseen. Olen jotenkin paljon kevyemmin kaikkien asioiden edessä, stressittömämpi ja iloisempi. Etenkin iloisempi. Se tuntuu joka solussa ja joka asiassa, jonka kohtaan. Jotenkin vain on sellainen olo, että suotta näistä hommista jännittämään.

Periaatteessahan mikään ei ole muuttunut sitten taannoisen Venäjän matkan. Samat rahahuolet minua painavat, samat sosiaaliset koukerot ihmetyttävät, sama masennus tuolla taustalla on. Mutta jotenkin niihin suhtautuminen on ollut täysin toisenlaista kuin ennen. Velkojen painaessa niskaan kämppäni ollessa edelleen myymättä olen esimerkiksi jotenkin vain tyytynyt ajatukseen, että en minä tässä voi rahaksikaan muuttua, ei tässä voi kuin odottaa. En siis ole osannut enää stressata asiaa liikaa, koska se ei ole omissa käsissäni, se on sen käsissä, joka joku päivä tulee ja kämpän ostaa. Tiedän että se tapahtuu, tyydyn siis odottamaan ilman, että rintaa ahdistaa ajatus koko ajan.

Poikani aloitti koulun pari viikkoa sitten intoa puhkuvana ekaluokkalaisena. Odotin ensimmäisen koulupäivän olevan jotenkin sydämen pohjasta sieppaava, kun äitinsä kanssa menimme poikaa saattamaan. Ajattelin kesällä jo, että siinä aamussa kohtaa jotenkin liian monta menneisyyden asiaa ja että se tulee olemaan vaikea ja haikea päivä. Vielä mitä! Ylpeänä katselin, kun pieni mies marssi koulunpenkille ja oloni oli lähinnä vain suunnattoman onnellinen. Että kylläpä tässä on käynyt hyvin. Tapasin muuten ex-vaimon uuden miehenkin taannoin. Mukavan oloinen mies. Ja tärkeintä on, että niin myös poikani mielestä. Mieluummin niin kuin että yhtäkkiä kuvioissa olisi mukana joku mulkku. Oli mukava huomata olevansa onnellinen toisen puolesta. Ja rauhallinen asian edessä, aiemmin kun olisin lähetellyt jo aika monta uhkausviestiä ja ehkä rikkonut eksän ikkunat. Tai sen miehen.

Outoja juttuja yksi vuori ihmisessä teettää, sanoin terapeutilleni. Tämä oli samaa mieltä, mutta ymmärsi mistä se johtui, oli kuulemma nähnyt työssään monta sellaista hetkeä, jotka olivat ihmisiä muuttaneet. Sekä huonompaan että parempaan. Sellaisia, jolloin oikeastaan monen vuoden asiat, ilot, surut, kaikki kulminoituvat yhteen hetkeen ja jonka jälkeen ihmisen elämässä kaikki on vähän toisin, jopa se ulkonäkö. Elbrusin matka oli minulle sellainen.

Kerroin terapeutille aikomuksestani huiputtaa loputkin maanosien korkeimmat vuoret, kuinka jäin siihen tunteeseen koukkuun ja kuinka olen tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa ihan tosissani. ”Kun sut näkee nyt, tuon näköisenä, onnellisena, rauhallisena, en usko että kukaan epäilee ettetkö olisi”, hän sanoi. ”Ja ettekö onnistuisi.”

Vieläkö nuoriso ryyppää taiteiden yössä?

Aloin tuossa muistelemaan, että sehän oli yksi teiniaikojen vuoden suurimmista kohokohdista, kun sai lähteä arki-iltana ulos rällästelemään pitkin kyliä. Silloin kokoonnuttiin Kolmen sepän patsaalle Helsingin keskustaan ja rikottiin silloisen Hämeenheikin, nykyään kai joku Expert, ikkunat. Kunhan ne oli siis ensin saatu spraykannuin ja inkkitussein bommattua täyteen. Sen jälkeen siitä näyteikkunasta hävisikin kaikki mahdollinen irtain, jonka väki vietyä sai ja seuraavana päivänä oli kaverin kaverin kaverilla tarjolla halvalla videonauhureita. Yhtenä vuotena muistan, kuinka joku nappasi siitä rikotun vitriinin takaa promona olleet Michael Jordanin Nike Airit ja yritti myydä niitä kadun toisella puolella eteenpäin. Loppuillasta kokoonnuttiin Kaivopuistoon haastamaan riitaa ja yritin tempoa kuonoon tyttöystäväni isoveljeä tietämättä kuka tämä oli. Emme olleet koskaan tavanneet, olin vain nähnyt isoveljen kokoa 45-maiharit tyttöystävän kotona eteisessä. Kesken tappelun selvisi kuka on kyseessä ja herrasmiesmäisesti hieman nolona esittelin itseni ennen kuin lähdin kotiin ottamaan tyttöystävän huudot vastaan. Seuraavana aamuna kun ajeli keskustan läpi raitiovaunulla kouluun, ympäristö näytti samalta kuin Kalasatama viime viikonlopun Weekend Festivalin jälkeen.

Kaipa se jo nuorena ymmärrettiin, että taide ja päihteet kulkevat jotenkin käsi kädessä, oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta tai vaikka teatterista.

Mutta miksi?

Luomisprosessin toki monella tapaa ymmärrän olevan päihdeliitännäistä, tai ainakin luovilla ihmisillä usein on jonkin sortin kokemusta aineksista aina viinasta happoon. Se tuntuu olevan jopa suotavaa ja aika paljon on hienoa taidetta ties minkä tärpätin vaikutuksen alta meille annettu. Se myös luo tarinaa taiteen taakse ja tarjoaa ehkä jotain, mistä se itse luovuus ja taide kumpuaa ja jota muu kuin taiteilija itse ei voi ymmärtää. Mutta miksi sitä katsoessa pitäisi olla päissään? Vai pitääkö? En minä tiedä. Minä ainakin olin.

Musikaalit, keikat, monet taidenäyttelyt, kaikki olivat sellaisia, joihin valmistauduin ottamalla pohjat ja joista nautin mahdollisuuksien mukaan vähintään siideri kädessä. Ja jos sitä siideriä ei saanut, ei taidekaan enää maistunut ja siirryin mieluummin sinne, missä tarjoilu pelasi. Mikä tuntuu oudolta nykyään, koska taiteenhan kai tulisi olla ruokaa aisteille ja ne aistithan menivät ihan puuroon kun oli viinalasi kädessä.

Eniten olen taiteenmuotona, ihan jo työnikin puolesta, nauttinut musiikkia. Keikkoja on vuosien saatossa tullut koluttua läpi tuhansia ja tuhansia ja aina kännissä. Ihan aina. Vasta lopetettuani juomisen aloin katsomaan keikkoja enemmän konsertteina, aistit avoinna ja saamaan niistä paljon enemmän irti. Nykyään käyn keikoilla huomattavasti harvemmin kuin ennen mutta nautin niistä aiempaa enemmän. Selvin päin. Aiemmin kävin kapakoissa joissa oli musiikkia taustalla, nyt käyn musiikkiesityksissä joissa on kapakka taustalla. Huomattavasti mukavampaa.

Eksäni oli kuvataitelijia ja opetti minut käymään taidenäyttelyissä. Tai ainakin opetti sen, että niihin voi ylipäänsä mennä, aiemmin kun kuvittelin taiteen olevan jotenkin hienomman väen juttu ja niinku tosi korkeakultyyr. Sitten tajusin, että gallerioihinhan voi kävellä sisään kuka tahansa koska tahansa, oli ostoaikeita tai ei, katsomaan ja fiilistelemään. Nykyään saatankin pistäytyä kiinnostavalta vaikuttavassa galleriassa ihan vain ohikulkumatkalla rauhoittumassa, koska sitä taide parhaimmillaan tekee. Pysäyttää hetkeksi ja avaa vähän aisteja. Välillä kannattaa vain pysähtyä miettimään, että mitäs ihmettä tuossa kankaalle suditussa maaliroiskeessa oikein tapahtuu ja mitä sillä yritetään sanoa. En toki väitä niistä mitään ymmärtäväni, mutta ei sillä ole merkitystä. Tärkeämpää ehkä on että yritän. Ja ymmärrän sen omalla tavallani.

Tänään tarjolla on taidetta kaikissa mahdollisissa kuviteltavissa olevissa muodoissa, ilmaiseksi, pitkin kyliä. Ajattelin pyörähtää läpi muutaman gallerian, vilkaista Suvilahden tarjontaa ja piipahtaa Teurastamon pihassa kuuntelemassa tutun DJ:n rytmejä, nauttia kaikki aistit luonnostaan vastaanottavaisina. Loppuillasta pitänee vielä ajaa keskustan kautta ja käydä katsomassa, että vieläkö se nuoriso hajottaa ikkunoita taiteen nimissä. Ehkä sieltä saisi jonkun DVD-soittimen ostettua halvalla? Tai Nike Airit.

Olin asiaa jo jonkin tovin tässä pyöritellyt mutta nyt se on päätetty: Lähden tavoittelemaan niin sanottuja Seitsemää huippua, engalnniksi Seven summitsia, eli maapallon jokaisen mantereen korkeinta vuorta. Kyseessä on perinteinen vuorikiipeilyhaaste ja maailman epätodennäköisin asia, jota minun pitäisi tehdä. Mutta niin oli absolutismikin vielä kaksi vuotta sitten, joten asioilla tuntuu olevan tapana muuttua.

Kolmen viikon takainen Elbrusin huiputus oli testi ja se viimeinen niitti haasteeseen lähtemiseen. Olin miettinyt asiaa jo jonkin tovin, joskaan en sanonut sitä vielä ääneen, koska halusin ensin selvittää miten Venäjän reissu menee, miten pääni kestää paineet ja elimistöni korkeuden. Ja koska kaikki meni lopulta hyvin ja matkasta tuli monella tapaa elämää muuttanut kokemus, olen päättänyt jatkaa. Sitä paitsi, unohdin kaiken sen itkun ja onnesta sekoamisen lomassa ottaa Elbrusin huipulla sellaisen vuorenvalloituskuvan hakku pystyssä, joten pakkohan sellainen on lähteä hakemaan jostain muualta! Seuraavaksi vuorossa ovat siispä Tansanian Kilimanjaro syksyllä 2015 ja sen perään Argentiinan Aconcagua vuoden 2016 aikana. Siitä sitten edetään taitojen ja rahatilan puitteissa kohti Australian Kosciuszkoa Alaskan McKinleyta, Etelämantereen Vinsonin massiivia ja tietenkin lopussa häämöttävää maailman korkeinta vuorta, Mount Everestia. Olen ottanut tavoitteekseni saavuttaa Everestin ennen kuin täytän 45, joten aikaa haasteeseen on varattu rapiat yhdeksän vuotta.

Vaikeusasteeltaan Elbrus sijoittuu Seven summitsissa suunnilleen puoleen väliin, joten osa nyppylöistä tulee tuskin olemaan liian vaikeita. Mutta kun aletaan siirtymään yli kuuden tuhannen metrin korkeuksiin ja teknisen kiipeämisen saloihin, alkaa tulla jo vähän jännitystä peliin. Siksi järjestys vuorten kanssa tulee etenemään Kilimanjaron (5895m) ja Aconcaguan (6961m) jälkeen todennäköisesti niin, että ensin koukkaan Kosciuszkolle (2228m) sunnuntaikävelylle, sieltä McKinleyn (6194m) todennäköisesti hyvin epämiellyttäviin olosuhteisiin jatkaen Alaskasta palelluttamaan ahterini vielä pahemmin Vinsonin massiiville (4892m) ennen viimeistä punnerrusta Everestin 8848:n metrin huipulle.

Vielä on täysin auki, että mistä aion keksiä rahat tähän kaikkeen. Toki yhteistyökumppaneita jos jonkinlaisia tarvitaan, mutta pelkästään Everestin ja Vinsonin huiputusten yhteishinta on jossain sadan tuhannen euron paikkeilla. Vähintään. Joten aika monta kappaletta saa lokakuussa ilmestyvä Kalliosta kukkulalle myydä, jotta minä vuorille pääsen. Laskeskelin tuossa, että noin kymppitonnin myynnillä aletaan olemaan aika lähellä. Jotenka ihan näin omaa lehmää ojaan työntäen ajattelin tähän väliin vinkata, että kannattaa muuten tilata kirja jo ennakkoon tuolta nettikaupastani. Ai ei ole osoitetta? No kappas kun se tuossa vieressä minulla sopivasti lukee, odotas kun lunttaan. Jaa juu, se oli tällainen kuin www.soberismia.fi , en minäkään sitä ulkoa muistanut kun tälleen ihan vain sivuhuomautuksena tuli puheeksi...

Mutta asiaa tarkemmin miettien, jos nyt alkaisi laskemaan yhteen kaikkia niitä rahoja jotka tuoppeihin, takseihin, sakkoihin, öisiin kebabmatkoihin ja ties mihin käytin edellisen kymmenen vuoden aikana, niin aika lähellä samoja summia oltaisiin. Ja jostain nekin rahat tuntuivat löytyneen, miksei siis tälläkin kertaa?

Jos jotain olen viimeisen muutaman vuoden aikana oppinut, on se se, että jos toimeen tarttuu, kaikki on mahdollista. Haaveita on niitä kuuluisia kahdenlaisia; toteutuneita ja toteutumattomia, mutta mitään niille ei tapahdu jos ei itse perään lähde. Ja jos käy niin, että kymmenen vuoden päästä joudun toteamaan, ettei haaste onnistunut, enpähän ainakaan voi valittaa ettenkö olisi yrittänyt.

Kävi miten kävi, veikkaisin että suhteellisen jännät kymmenen vuotta on joka tapauksessa edessä. Niistä voinee sitten kirjoitella jo toisenkin kirjan. Nimeltään vaikka Kukkulalta seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle.

Masennus sai eilen uudet kasvot.

Yksi aikamme legendaarisimmista näyttelijöistä ja koomikoista, Robin Williams, riisti itseltään hengen 63-vuotiaana. Kotoaan hirttäytyneenä löydetty Williams kärsi vaikeasta masennuksesta ja päihdeongelmasta ja häntä jäivät kaipaamaan vaimo, lapset ja miljoonat komedian ystävät.

Siis se Robin Williams, joka oli räävittömän huumorin mestari! Se, joka löi hellyttävällä tavalla läskiksi jokaisen talk show -vierailunsa ja kujeili tavalla tai toisella lähes aina ollessaan julkisuudessa! Sehän oli hauska mies! Miten se voi olla masentunut?

Jos lapset muistavat hänet hassuna sisäkkönä roolistaan Mrs. Doubfirena ja minua vanhemmat ihmiset puolestaan Mork & Mindyn Morkina, minulle Williams oli Good Will Huntingin terapeutti Sean Maguire sekä etenkin hervoton stand-up -tähti. Nähessäni ensimmäistä kertaa Williamsin Broadway-esityksen hätkähdin ensin kuinka aiemmin niin hillityksi luulemani arvokas herrasmies päästikin irti niin härskiä tekstiä, kunnes innostuin ikihyviksi siitä, että hän todellakin tuntui olevan oikeasti juuri sellainen. Härski, räävitön, rajaton. Williamsin keikoista opin, että ei ole mitään asiaa jota ei voisi lyödä huumoriksi ja kuinka komediassa kaikki on sallittua.

No eihän hän oikeasti sellainen ollut. Kuten viimeistään eilen kaikille selvisi, ihan oikeasti Williams oli vaikeasti masentunut päihdeongelmainen mies, ei edes kovin vanha sellainen, mutta mielestään liian pitkään jo elänyt. Tai ei ehkä liian pitkään mutta ainakaan hän ei nähnyt enää syitä jäädä tähän maailmaan, sama ajatus johon lukuiset masennuspotilaat päätyvät nähdessään ympärillä lopulta pelkkää pimeyttä. Se räävitön koomikko Broadwayn lavalla oli vain kuori jolla Williams peitti todellisen itsensä ja tuntuu surulliselta ajatella, että hän oli tehnyt niin jo pitkään.

Williams ei myöskään missään nimessä ollut ensimmäinen koomikko, joka lopulta päätyi päättämään elämänsä liian aikaisin. Eikä tule olemaan viimeinenkään. Kuten ei tule olemaan seuraava itsemurhan tekevä perheenisä, toimitusjohtaja, rock-tähti tai lääkärikään.

Masennus ei katso ammattia, statusta tai rahaa, se ei ole syrjäytyneiden, köyhien tai yksinäisten sairaus. Williamsilla oli perhe, valtava kerätty omaisuus ja koko maailman arvostus käsissään ja silti hän päätyi pahimpaan mahdolliseen ratkaisuun. Masennus, joka ei välttämättä näy mitenkään ulospäin, syö sisältä koko ajan, taukoamatta ja jos se pääsee niskan päälle, se piirtää kaiken mustaksi. Niin kävi minullekin. Minulla oli takanani maailman onnellisin lapsuus, varakas perhe, hyvät kotiolot, vaimo, lapsi, unelmieni työ ja valtava määrä ystäviä mutta silti olin yksinäinen. Minulla oli kaikki mitä halusin ja vähän päälle, silti olin vaikeasti masentunut, sairas.

Sitä masennus juuri on, sairaus. Se ei ole ”normaalia vitutusta mitä kaikilla on välillä” eikä se ole vain ”huono päivä”. Siihen ei auta sanoa, että otapas nyt kuule itteäs niskasta kiinni ja tee jotain, eikä siihen etenkään auta ongelmien vähättely, mitä itsekin kohtasin ihan liikaa. Mutta siihen auttaa kuuntelu, läsnäolo.

Masennus on sairaus, johon voi onneksi saada apua. Meitä sairastuneita on paljon ja jokaisen tapaus on erilainen, mutta sen oman pimeyden nujertaminen on mahdollista jos vain avun pystyy vastaanottamaan. Jotkut eivät ehkä siihen kohtaamiseen koskaan pysty, toiset eivät tunnista edes sen tarvetta mutta vähintään yhtä monelle sairaudesta löytyy tie ulos. Kuten minulle. Toisenlainen tie kuin minkä Robin Williams lopulta valitsi. Ja tärkeää on yrittää saattaa ihmisille tietoon, että sitä apua voi saada ja masennuksesta voi parantua. Voi päätyä vaikka kiipeämään vuorille!

Jos jotain hyvää pitää hakea Robin Williamsin aivan liian ennenaikaisesta ja niin monella tapaa traagisesta poislähdöstä on se se, että ehkä masennus hänen kasvoillaan nousi taas hieman enemmän vakavasti otettavaksi sairaudeksi ihmisten silmissä. Ja jos sen johdosta yksikin masentunut huomaa oman tilansa ja ymmärtää hakea hoitoa, tullaan Robin Williams muistamaan jostain paljon tärkeämmästä, kuin roolistaan hassuksi sisäkkönaiseksi pukeutuneena miehenä.

En minä köyhä ole. Oikeastaanhan minulla on vähän kaikkea. Herään joka aamu etelähelsinkiläisessä 80 neliön kodissani, laitan 27 dollarin SuperDryn bokserit  jalkaani ja menen keittiöön tekemään itselleni espressokoneella espresson. Ne kapselit maksavat yli viisi euroa paketilta. Makaan Virossa käsityönä teetetyllä mittatilaussohvallani, joka oli ainoa asia levyhyllyn lisäksi, jonka halusin avioerossa itselleni. Se on maailman mukavin sohva, se on minun kotini. Jossain vaiheessa, käytyäni Kaivopuistossa lenkillä, laitan suihkun jälkeen 60 euroa pullolta maksavaa partavettä poskille, silleen sopivasti etten ihan löyhkää mutta kuitenkin tuoksahdan hyvälle vielä iltapäivälläkin. Laitan sadan euron Vansit jalkaan, hyppään 20 000 euroa maksavan Jeeppini kyytiin ja ajan tieheni jonnekin suunnittelemaan seuraavaa vuorikiipeilymatkaani.

Mutta ei minulla kyllä rahaakaan ole. Ei sitten niin penniäkään. Tilini saldo on yleensä maksimissaan parikymmentä euroa kerrallaan ja jos sinne rahaa jostain tulee, se myös menee sillä samalla sekunnilla. Jos ulosottomies ei ehdi sitä ulosmittaamaan, maksan sillä itse laskuja ja velkoja pois eurolleen sen verran kuin katetta riittää, jättäen kuitenkin sen parikymmentä euroa, joka on kutakuinkin viikon ruokabudjettini. Luovuudella kuitenkin onneksi pärjää keittiössä aika pitkälle. Taannoin lähdin palaveriin Lahteen. 20 000 euroa maksavan Jeepin bensavalo syttyi paluumatkalla siinä Mäntsälän paikkeilla ja jollain höyryillä ja hyvällä onnella putputin auton kotipihaan asti. En voinut pysähtyä tankkaamaan, koska tilillä oli tasan 1,65 euroa rahaa, jolla ei olisi saanut autoon edes litraa bensaa. Kesäkuussa yritin ostaa itselleni uuden t-paidan, koska mietin, että pakko se on edes joskus itseä vähän helliä ja että uusi paita piristää eloa. Tilillä oli tuolloinkin 20 euroa, mutta kävi ilmi, että t-paidat maksavat nykyään jotain 35 euroa eikä rahani riittänyt siis yhteenkään. Onneksi Elbrusilla myytiin paitoja alle kympillä. Ystäväni saattavat pyytää minua lounaalle tai syömään ja keksin aina jonkun kiireisiin vetoavan tekosyyn, koska minulla ei ole varaa lounaaseen mutten kehtaa sitä oikein ääneenkään sanoa. Keittiöni nurkassa on kassillinen tyhjiä pulloja ja olen ajatellut, että se ojanpohja on sitten se päivä, kun joudun viemään nuo pullot kauppaan saadakseni lapselleni ruokaa pöytään. Se päivä ei ole onneksi vielä koittanut, joskaan ei se ole kaukanakaan ollut.

Asuntoni on nyt ollut myynnissä huhtikuusta lähtien muttei tunnu menevän kaupaksi. Saisi pikkuhiljaa mennä, se nimittäin vapauttaisi minut tästä velkahelvetistä kertalaakista. Se on päivä, jota odotan enemmän kuin mitään koska nykyinen rahatilanteeni on ainoa asia, joka enää kaikkien näiden vuosien jälkeen mieltäni painaa päivittäin. Se ahdistaa, se on mielessä koko ajan. Niin kuin on myös se hetki kun asunto menee kaupaksi. Siitä haaveilen. Sinä päivänä, velat maksettuani, aion käydä ulkona syömässä, ostaa t-paidan ja tankata auton tankin täyteen.

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten kunnianhimosta ja siitä, kuinka arvotin ennen itseäni ja muita statuksen kautta. Samaa voi jollain tasolla sanoa rahasta. Minulle oli aina tärkeää, että minua ei kuvitella köyhäksi. Koska köyhähän on huono. Tai jotain sellaista. Olin sitä mieltä, että yksi olennainen osa sitä statusta ja ihmisten kunnioitusta on se, kuinka paljon rahaa sillä on. Ei tarvinnut olla rikas, mutta toimeentuleva, sellainen jonka ei tarvitse miettiä, että lähteekö lounaalle tai ostaako uuden paidan. Ei se rahasta koskaan ollut kiinni. Öykkäri ja keikari ei saanut olla, mutta sellainen hyvin toimeentuleva oli hyvä, kaikki sen alle olisi ollut vähän noloa.

Ajatus kuulostaa tänään melko ontolta ja vastenmieliseltä.

Tänään tiedän paremmin enkä onneksi mieti itseäni, enkä ketään muutakaan, rahan kautta. Ei minua kiinnosta. Lähinnä hävettää, että olen joskus niin edes tehnyt.

Eikä tämä rahattomuus mitään noloa ole, ärsyttävää lähinnä ajoittain. Mutta mitä vähemmän minulla on rahaa ja mitä raadollisempia jotkut päivät ovat näkkileipärahoja metsästellessä jostain sohvanraosta, sitä enemmän huomaan että arvostan ihan muita asioita. Terveyttä. Aurinkoisia päiviä, raitista ulkoilmaa. Pitkiä kävelyjä rannassa, hyvää kahvikupposta auringonlaskussa, haikkausta Nuuksiossa. Isoja pieniä asioita, joita ennen en oikeastaan vaivautunut  edes ajattelemaan, ne olivat itsestäänselvyyksiä.

Välillä mietin, että miten ihmeessä minulla on voinut aikoinaan olla varaa ryypätä? Oli palkka ja tulot silloin joskus mitä tahansa, miten ihmeessä minulla on ollut laittaa viinaan rahaa keskimäärin 500 euroa viikossa?? Nyt eläisin moisella summalla vähintään kuukauden.  Mutta sitten muistan, että join silloin ne rahat, joita tänään makselen ulosottomiehelle.

Koskahan täältä vuorelta pääsee pois?

Olen ollut nyt viisi päivää kotona, viettänyt aikaa kohta koulunsa aloittavan pienen poikani kanssa, nauttinut kesäsäästä ja yrittänyt tehdä paluuta normaalien asioiden pariin. Silti tuntuu siltä, että mieli on edelleen siellä 5642:n metrin korkeudessa, kaikki ajatukset seikkailevat edelleen viikon takaisissa tapahtumissa, tuntuu kuin olisin jäänyt sinne. Osa minusta ainakin jäi.

Sanovat, että vuori muuttaa ihmistä. Ehkä se tarkoittaa juuri tätä. Olen yrittänyt kuvien ja kertomusten kautta näyttää perheelle ja ystäville, millaista Elbrusilla oli mutta tuntuu, että se on mahdotonta. Yksikään kuva ei tunnu tekevän oikeutta sille kaikelle, mitä näin ja miten sen matkan koin. Matkan, ystävät, ihmiset, sen vuoren, sen huipulle nousun ja sieltä alas pääsyn, kaiken. Tuntuu, ettei sitä pysty mitenkään selittämään kellekään muulle kuin niille, joiden kanssa matkan jaoin. Olemme jutelleet paljon ja kaikilla tuntuu olevan sama tunne.

En usko että kukaan meistä palasi takaisin kotiin samana ihmisenä, jona kaksi viikkoa sitten Venäjälle lähti. Jotenkin se kaikki, samalla kun yhdisti meitä seitsemää, teki jokaisesta meistä vähän eri ihmisen. Jos haluaa kliseiden kautta asiaa käsitellä, niin ainakin minusta tuntuu, että näen vähän kaiken toisin. Teki todella hyvää ymmärtää oma merkityksettömyytensä istuessaan ukkospilven sisällä, pilven, joka juuri tappoi yhden kiipeilijän kilometriä korkeammalla. Ja teki todella hyvää sen jälkeen löytää itsestä joku valtava voima, joka tarvittiin siihen, että Euroopan korkeimpaan pisteeseen pääsin. Ja etenkin sieltä alas. Tuntuu, että löysin jonkun suuren nöyryyden kaiken edessä, vaikka tällä hetkellä se muille ehkä brassailulta ulospäin näyttääkin. Mitä tahansa matka kuitenkin tekikään, ainakin se muutti minua parempaan suuntaan.

Olen yrittänyt viime päivien ajan olla tekemättä mitään suuria päätöksiä elämääni koskien, koska olen edelleen siellä vuorella. Ja pelkään, että se vääristää ajatuksiani, jotka silti tuntuvat tällä hetkellä kirkkaammilta kuin koskaan. Olen vain kirjannut mietteitäni ylös ja koitan palata niihin sitten, kun jossain vaiheessa ehkä täältä pilvien alapuolelle laskeudun.

Ainoa varma päätös, jonka olen tehnyt on se, että jatkoa seuraa. Tähän oloon ja siihen viikon takaiseen huipulle nousun aiheuttamaan euforiaan on helppo jäädä koukkuun ja sitä jää janoamaan lisää. Suunnitelmat ensi vuoden Kilimanjarolle lähdöstä ovat jo nyt etenemässä ja varmaa on, että se toteutuu. Aikataulu ja muut asiat toki ovat vielä täysin auki, mutta menossa ollaan. Ja kun Afrikan korkein piste on saavutettu, pelkään ja haluan nälän kasvavan syödessä. Tällä hetkellä ajatus on, että kaikkien maanosien korkeimmat huiput on saavutettava, ns. Seven Summits suoritettava. Viime viikko oli oivallinen testi omiin kykyihin ja sen onnistuttua luotan siihen, että uskallan ainakin yrittää tähdätä koko värisuoraan. Olen jälleen siinä klassisessa tilanteessa, jossa enemmän jäisi harmittamaan se, etten yrittäisi kuin se, että jättäisin kokeilematta. Tähän sohvalle en ainakaan aio jäädä enää ikinä.

Mietimme Elbrusin porukalla pari päivää sitten, että koska saa alkaa kutsumaan itseään vuorikiipeilijäksi? Että jos kaksi huippua on jo huiputettu, joista toinen sattui vielä olemaan Euroopan korkein vuori, ja seuraava on jo suunnitteilla, saako silloin sanoa, että on vuorikiipeilijä? Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjankin sain eilen päätökseen ja muutamien hienosäätöjen jälkeen sen pitäisi lähteä painoon ensi viikon lopulla. Saanko sitten kutsua itseäni kirjailija-vuorikiipeilijäksi?

No, sain tai en, ei sillä väliä, ainoa mitä tiedän on, että täällä vuorella ollessa minulla on parempi olo kuin minulla on ehkä koskaan ollut. Ja aion nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää. Toivottavasti loppuikäni.