Soberismia

Pitkästä aikaa sitä jotenkin täysin pysähtyi uutispäivän edessä eilen. Olin tapani mukaan istumassa mukavaa aurinkoista kesäiltaa Eiranrannassa ja  juuri hakenut jäätelön. Kuuntelin Bad Religionia ja katselin ohi käveleviä ihmisiä. Saatoin vahingossa vilkaista aurinkolasieni takaa myös kaikkia niitä bikineissään aurinkoa palvovia kaunottariakin, jotka olivat vallanneet päivän lämmittämät rantakalliot edessäni. Vannon, etten katsonut pitkään! Yhtäkkiä tuli viestiä, että juuri siellä, mihin pitäisi viikon päästä lähteä, on ammuttu matkustajakone alas. Sen sisällä oli 300 ihmistä. He olivat matkalla vielä aurinkoisempaan paikkaan kuin mitä Etelä-Helsinki eilen oli.

Kotiin ja uutisten ääreen. Syytöksiä sinkoili pitkin mediaa, Twitteriä ja muita nykypäivän välineitä samalla, kun ihmiset yrittivät selvittää mitä oli oikein tapahtunut. Sieltä se pikkuhiljaa illan mittaa alkoi aukeamaan. Malaysianin lento, ammuttu alas, Ukrainan ilmatilassa, lähellä Venäjän rajaa.

Sitä samaa rajaa, jonka tuolle puolen pitäisi viikon päästä matkustaa. Samaa rajaa, jonka kautta pitäisi Aeroflotin meitä lennättää Moskovasta Vodyyn, joka Mount Elbrusia lähin kunnollinen lentokenttä on. Matkaa sieltä Itä-Ukrainaan on jotain kuutisensataa kilometriä, saman verran kuin tästä kotisohvalta Ouluun. Ja siis toisaalta, eihän Ukrainakaan täältä kovin kaukana ole, lähempänä kuin vaikka Berliini.

En minä nyt ylidramaattinen halua olla. Totta kai lentoreitit muutetaan ja tuskinpa kukaan sitä vuorta alkaa millään ilmatorjuntalaitteistolla tulittamaan, mutta silti mietityttää. Mietityttää Venäjälle lähtö, etenkin jos selviää, että maalla oli jotain tekemistä, edes välillisesti, eilisten tapahtumien kanssa.

Raskaan uutispäivän illan kruunasi kuin jostain sivupusikosta huudettu ”pikku-uutinen”, että Israel on muuten aloittanut maahyökkäyksen Gazaan. Mutta ei mitään, pikkujuttu, no biggie, jatkakaa vaan Ukrainan tilanteen kehittymisen seuraamista, niin me täällä istuskellaan sohvilla Sderotin kukkuloilla ja kattellaan, kun armeija vyöryy palestiinalaisalueille.

Aika mietteliäänä sitä taas painui pehkuihin pohtimaan sitä, kuinka maailma on ihan sekaisin ja kuinka minun pienet ulosottovelkani ja psyykkiset ongelmani ovat oikeastaan aika pientä verrattuna yhtään mihinkään. No, ainakaan en nähnyt unia ex-vaimosta, kuten tein edellisenä yönä vaikka tänään aamulla ahdistikin eilisen malliin. Mutta ahdistus maailmasta on erilaista kuin ahdistus omasta elämästä, sen edessä on aika voimaton ja nöyrä. Ja se saa, kuten sanoin, omat ongelmat tuntumaan mitättömiltä.

No, tasan viikko ja sitä istutaan koneessa kohti itää ja Elbrusia. Voisin uskoa, että vallitsevasta maailmanmenosta huolimatta siellä ajatukset ovat jossain ihan muualla. Niitä ei ehkä ole. Olin alkuviikosta Anna-lehden haastattelussa ja toimittaja kysyi, että miltä luulen että tuntuu sillä hetkellä kun, jos, vuoren huipun saavutan. En osannut sanoa. Epäilen että itku tulee ja siihen perään joku huuto. Uhosin, että otan kuvan jossa teen sanaristikkoa Euroopan katolla, kunnes tajusin, että se olisi ankein koskaan minkään vuoren huipulla otettu valokuva. Mutta mitä tahansa siellä huipulla teenkään, se on oikeastaan täysin merkityksetöntä kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Ja tällaisina päivinä sitä miettii, että miksi siitä oikeastaan kenellekään kertomaan, se on vain pisara meressä.

Mutta ehkä juuri siksi. Pisaroista kuitenkin syntyy se meri.

No, merkityksetöntä tai ei, Kalliosta kukkulalle sitä joka tapauksessa kohta matkataan. Ja ihan varmuuden vuoksi, jos YK, Nato, EU, Kiina, Afrikan Unioni, G8, Unicef, Vihreät, Kokoomus, Teosto, Päivi Räsänen, Palestiina ja Johan Bäckman, Seta ja Kim Jong-un eivät ole vielä tarpeeksi ehtineet vetoamaan rauhan puolesta, niin nyt viimeistään minäkin liityn kuoroon.

Pleez. Stop it. Make peace jes ok?