Soberismia

66 tuntia.

Niin paljon on aikaa Elbrusille lähtöön. Jokainen tuttu, jonka tapaan, toivottaa onnea matkaan ja käskee palata takaisin hengissä. Osa halaa kuin viimeistä kertaa tai ainakin vähän varmuuden vuoksi vähän varastoon. Kaikki varmistavat lentoreittiä, että eihän se nyt vain mene siitä Ukrainan kautta? Ei mene. Ilmatorjuntatulta enemmän jännittää se, että koneemme on Aeroflot. Luulisin sitä paitsi, että noilla seuduilla ei kukaan ammuskele pahemmin yläviistoon lähiaikoina, siinä määrin viimeviikkoinen malesialaiskoneen tiputtaminen  pisti kansainväliseen politiikkaan lisäkierroksia.

Huomaan jokaisen ajatuksen olevan jo reissussa. Kaiken muun tekeminen tai miettiminen stressaa jotenkin huomattavan paljon.

Tulin tänään takaisin pieneltä kesälomamatkalta poikani kanssa. Kävimme Porissa ja Nauvossa rauhoittumassa ja nauttimassa kesän lämmöstä, pelailemassa jalkapalloa nurmikentillä ja lojumassa hiekkarannalla. Lossimatka oli elämys. Palattuani tovi sitten tietokoneen ääreen ja avatessa sähköpostin pinna kiristyi äärimmilleen. Rintakehästä sieppaa ja vähän päätä alkoi särkemään. Ei oikeastaan edes mistään erityisestä syystä, ainoastaan siksi, että ajatukset ovat jo siellä vuorella ja 5600:n metrin korkeudessa eivätkä enää oikein millään tasolla jossain festivaalituotannoissa. Selkeästi huomaan stressitason nousevan jokaisesta pienestäkin ylimääräisestä asiasta. Eilen illalla räyhäsin yhden bändini miksaajalle, joka aiheutti ylimääräistä vaivaa, tänään muotoilin ystävälliseksi tarkoitetun sähköpostin vähän turhan nenäkkääksi aivan suotta.

Yritän rauhoittua. Kirjoitan vähän tuntoja ylös. Pikkujätkä leikkii tuossa vieressä dinosauruksilla, jotka ajelevat Lego-autoilla. Katselen häntä ja selailen varustelistaa uudestaan ja uudestaan todeten, että kaiken pitäisi löytyä ja että kyllä tällä kamakasalla yksi vuori tuosta kuitataan.

Eikä se varusteista ole kiinni. Myös kunto on kohdallaan, se on juuri siinä pisteessä mihin sen olen voinut saada eikä senkään eteen voi oikein mitään enää tehdä. Loppu onkin sitten kiinni omasta psyykestä, joka lienee koko projektissa ainakin 50% suorituksesta. Ja olettaisin, että tämä kaikesta ylimääräisestä hermostuminen on osoitus siitä, että se psyykekin on kunnossa ja valmis. Se työskentelee koko ajan kuin olisi siellä vuorella jo.

Kohta ajattelimme lähteä rantaan makaamaan loppuillaksi ja tuijottamaan merta nuo muoviset dinosaurukset mukanamme. Ehkä tämä mieli siellä taas rauhoittuu.

Viimeiset kaksi päivää menevätkin sitten varusteita huoltaessa ja testatessa, pakatessa ja ikävä kyllä töissä, kun torstaina pyörin koko päivän kanadalaisen The Stanfields -yhtyeen kanssa Helsingissä. Rakastuin bändiin ja sen metsuripunk-meininkiin viime syksyn Kanadan reissullani ja halusin ehdottomasti tuoda jätkät Suomeen, koska olettaisin, että näillä lakeuksilla on muitakin, jotka musiikistaan voisi innostua. Tietenkin buukkaamani Helsingin ja Oulun keikat osuivat sitten juuri tälle viikolle, jolloin en osaa mitenkään nauttia edessä olevasta livekokemuksesta täysin siemauksin, ajatukset kun ovat, jälleen kerran, jo siellä vuorella. Toisaalta, jos hyvin käy, torstai-iltana On The Rocksissa ne unohtuvat hetkeksi uppoutuessani täysin kanadalaisten punkkareiden keikkaan unohtaen, että seuraavana aamuna kello kuusi herätyskello soi ja lähtö Venäjälle koittaa.