Soberismia

Kesän ensimmäinen festariviikonloppu saatiin kunnialla pakettiin ja olipa vain aikamoinen alku tälle suvelle. Jo fyysisesti reissu oli uuvuttava ja kun lauantai-yönä pääsin kotiin, kaikkien vakaiden aikomusten ja suunnitelmien sijaan rojahdin sohvalle, missä käytännössä muutamaa pikku poikkeusta lukuun ottamatta makasin tähän aamuun asti. Nyt lähden lenkille, muuten tulee huono omatunto. Henkisesti viikonloppu oli vähän samankaltainen kuin Tampereen säätila, välillä oltiin täydellisessä hellekelissä ja välillä tuli vettä taivaan täydeltä.

Kun samaan viikonloppuun laittoi sekä Dimebag Beyond Foreverin että ruotsalaisen Shiningin keikat kaikkine ihmisineen ja oheistoimintoineen, sitä mentiin melkoisessa vuoristoradassa koko ajan DBF:n julmetusta ilottelusta Kvarforthin Niklasin arkipäiväiseen sekoiluun. Mutta oli kyllä järjettömän kivaa nähdä kaikkia ihmisiä, tuntuu että tuli sosialisoitua monen viikon edestä ja nyt voisi vetäytyä jonnekin vuorille erakoitumaan. No, Elbrusin reissuun on nyt 46 päivää aikaa ja sitä ennen on vielä ainakin neljät festarit käytävänä, joten ehkä odottelen sinne heinäkuulle suosiolla.

Lopulta viikonloppu sai kuitenkin aika surullisen käänteen ja päätöksen kun hyvä ystäväni joutui lauantain päätteeksi tsekkaamaan itsensä sairaalaan psykiatriselle osastolle, jonne onneksi pääsi saman tien akuuttina tapauksena sisään. Tuo ystävä oli mukana tohinassa pitkin viikkoa ja se kouraisi jotenkin todella syvältä vatsanpohjasta kun tilanne ilmeni. Ja kun lopun päivää joutui voimattomana seuraamaan vierestä, kuinka ystävä hetki hetkeltä murenee pieniksi paloiksi. Hän halusi ehdottomasti hoitaa päivän velvollisuutensa alta pois ennen lähtöään, joten meidän muiden tehtäväksi jäi varmistaa, että hänellä oli kaikki tarvittava apu siihen asti. Päivästä selvittiin ja mikä tärkeintä, ystävä pääsi lopulta hoitoon.

Olin koko sunnuntai-päivän melkoisen alakuloinen. Ajatukset olivat siellä osastolla ja omassa voimattomuudessani. Jotenkin olisin halunnut uskoa, että samankaltaisia kokemuksia omaavana tietäisin mitä tehdä, mutta tilanteen kasaantuessa yllättäen päälle, huomasin kadottaneeni sanat. Tai siltä se ainakin tuntui. Katsoessa sivusta kuinka toinen viimeisillä voimillaan yrittää pitää itseään kasassa, oma olo oli täysin riittämätön. Vaikka suunnilleen pystyin ymmärtämään mitä toisen mielessä tapahtuu, ei siihen ollut sanoja tarjota takaisin.

Mutta sitähän se juuri on. Jokainen tapaus on erilainen ja jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan, tavalla, jota ulkopuolinen ei pysty koskaan täysin ymmärtämään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tärkeämpää on ymmärtää ne asiat, joita ei pidä sanoa ja ne, joita toinen ei halua kuulla. Mietin, että mitä ne olivat omalla kohdallani, silloin kun oli pahimmassa tilassa ja yritin välttää niitä itse. Tärkeintä oli olla läsnä ja antaa toisen tietää, että tässä ollaan, jos siltä tuntuu.

Kaveri sai ottaa puhelimen mukaansa osastolle ja viestittelimme eilen pitkin päivää. Yritin olla kannustava mutten liian positiivinen. Antaa tukea mutta ilman turhaa elämänilon hehkutusta. Päädyin illalla kirjoittamaan pitkän viestin sairaalaan, jossa vertasin sitä miten itse asiat näin kolme vuotta sitten nykypäivään. Otin vertauskuvaksi jäätelön.

Kolme vuotta sitten, kun oli pimeää, kuvittelin etten ikinä tulisi nauttimaan mistään ja kaikki tulisi aina olemaan mustaa. Myös jäätelö. Jos vaikka sellaista tekikin mieli, en koskaan jäätelöä ostanut, koska se ei olisi muuttanut mitään ja sen syöminen olisi tuntunut korkeintaan tekohengitykseltä ja se hetken nautinto olisi tehnyt sen jälkeisestä olotilasta vain huonomman. En itse asiassa syönyt  yhtäkään jäätelöä varmaan viiteen vuoteen. Vielä kun olisi ymmärtänyt saman asian viinan kanssa hieman aiemmin. Mutta asioilla on tapana muuttua. Vaadittiin ihmisen murtuminen täysin palasiksi jotta siitä pystyttiin rakentamaan uusi. Ja kun sen uuden ihmisen palaset alkoivat loksahtelemaan kohdalleen, yhtäkkiä löysin itseni syömästä jäätelöä Kaivopuistosta. Se oli jotain jonka en koskaan uskonut olevan enää mahdollista.

Nykyään käyn jäätelöllä vähintään kolme kertaa viikossa. Mutterikioskin myyjä kysyy aina, että laitetaanko vanilja, mansikka vai sekoitus. Otan aina sekoituksen, koska siinä on pientä lapsenomaista liitoittelua mukana. Vähän kuin lastenkutsuilla laittaisi kokista ja jaffaa mukiin sekaisin, sekoitus on jotenkin se sellainen överiluksus. Ja joka kerta se jäätelö maistuu ja tuntuu yhtä hyvälle, se tuntuu sielussa asti.

Illan päätteeksi päätin, että vielä joku päivä käymme ystäväni kanssa syömässä Kaivopuistossa sekoituspehmikset.