Soberismia

Ryhdyin tuossa muutama päivä sitten järjestelemään tietokoneellani olleita valokuvia, kun huomasin, että niitä oli melkoinen kasa ja koneen muistin tila alkoi hupenemaan. 8500 kuvaa viimeisen neljän vuoden ajalta. Jotta sain organisoitua nuo jollain tolkun tavalla, otin tehtäväkseni käydä kaikki kuvat läpi ja miettiä jokaisen kohdalla sen arvoa ja paikkaa ja että olisiko se parempi bittiavaruudessa vaiko tallessa vielä tuleviakin vuosia ja uusia koneita varten.

Olipa aikamoinen matka. Sen lisäksi, että yli kahdeksan tuhannen kuvan tuijottaminen oli suhteellisen puuduttavaa hommaa, tuli käytyä aika monta muistoa läpi. Eteen tuli aika monta hetkeä ja asiaa, jotka olin jo unohtanut ja myös sellaista, jotka haluaisin unohtaa ja kun tuota urakkaa kronologisessa järjestyksessä eteni, tuli aika hyvä muistutus itselle että miten tässä oikein on käynytkään. Kuva kuvalta muistojen tulviessa mieleen pystyi seuraamaan kuinka huonompaan ja huonompaan suuntaan sitä meni. Monen hetken kohdalla sitä mietti, että ei perkele, jos vaikka tuon tai tuon päivän jälkeen olisi jättänyt sen ja tämän tekemättä, kuinka toisin voisi asiat ollakaan. Tai jos vaikka olisi ymmärtänyt sulkea korkin jo tuon viikonlopun perään, kuinka olisikaan välttynyt paljolta. No, jossittelu sinänsä on turhaa ja ottaen huomioon missä tänään olen, niin ihan hyvin tämä on kääntynyt tämä homma.

Minulle tuo kuvaprojekti oli oikeastaan aika tunteellinen matka itseeni ja muutaman vuoden takaisiin ajatuksiini. Mutta aloin miettiä samalla myös, miten rikasta elämä on ollutkaan. Myös silloin kun olin huonoimmassa kunnossa ja masennuksen syvimmässä nurkassa. Ja mietin, että kun joku ulkopuolinen katsoo kuvagalleriaani, hän varmasti miettii että onpas siinä ollut jätkällä hienoja kokemuksia ja hieno meininki. Että mistäs se nyt oikein valittaa?

Kuvia oli Tokiosta, Nizzasta, New Yorkista, Färsaarilta, Lontoosta, Tukholmasta, Barcelonasta, Berliinistä, Sloveniasta, Tallinnasta, Bostonista, Hampurista ja mistä lie. Oli loppumattoman paljon hienoja keikkoja backstageilta ja lavanreunoilta katsottuna, oli festareita, Lapin matkoja pojan kanssa ja makoilua kesämökin pihassa. Niitä katsomalla varmasti ulkopuolinen ajattelisi, että kylläpä on tuo Suominen kaiken nähnyt. Ja osittain olisi oikeassakin, niin minä olenkin, en toki kaikkea mutta paljon. Mutta minulle nuo kuvat tuovat silti päällimmäisenä mieleen masennuksen ja ne olot, joissa velloin kuvia ottaessa.

Vaan sitä se masennus juuri on. Se on tila, jota ei pysty mitenkään ulkopuoliselle kuvailemaan jos tämä ei ole sitä itse kokenut. Se on jotain, joka on sisälläsi, ei välttämättä edes näy ulos eikä sitä kukaan voi ymmärtää muu kuin sinä. Se on sairautena siitä paha, että sillä ei ole selkeää muotoa ja se on jokaisella erilainen, mutta kaikilla yhtä kokonaisvaltainen. Se on pimeyttä vaikka olisi maailman aurinkoisimpana päivänä New Yorkissa terassikahvilla. Se syö sisältä silläkin hetkellä kun on Tokiossa karaokekopissa ilman paitaa hymy kasvoillaan.

Törmäsin pari päivää sitten erinomaiseen masennusta koskevaan sitaattiin. Sen on lausunut paljon aiheesta kirjoittanut näyttelijä, koomikko ja aktivisti Stephen Fry, joka on antanut kansainvälisestikin kasvot syvälle depressiolle ja siitä toipumiselle. Ja se on ajatus, joka ulkopuolisen pitää ymmärtää katsellessaan minun kuviani Nizzan rannoilta.

“If you know someone who’s depressed, please resolve never to ask them why. Depression isn’t a straightforward response to a bad situation; depression just is, like the weather.



Try to understand the blackness, lethargy, hopelessness, and loneliness they’re going through. Be there for them when they come through the other side. It’s hard to be a friend to someone who’s depressed, but it is one of the kindest, noblest, and best things you will ever do.”

Masennus on kuin sää. Se vain on.