Soberismia

Taisin olla kahdentoista kun Megadeth-yhtyeen Countdown to Extinction ilmestyi. Ostin sen Picadilly Circuksen Tower Recordsista, joka oli ehkä hienoin levykauppa jossa olin koskaan ollut. Olimme Lontoossa syyslomalla,  äiti ei tykännyt Countdownin kannesta, mutta sain ylipuhuttua lompakonnyörit auki sillä ehdolla, että suostuin ostamaan myös Bryan Adamsin Everything I Do, I Do It for You –seiskatuumaisen samalla. Vähän nössöilyä ja pieni kauriinkatse peliin ja äiti suostui. Jouduin kuitenkin odottamaan tuskallisen viikon, että pääsin Megadethia kuuntelemaan, hotellihuoneessa kun ei luonnollisestikaan ollut vinyylisoitinta. Bryan Adams jäi kotona hyvin nopeasti pölyyntymään hyllyyn.

Nyt, 23 vuotta myöhemmin, olen lähdössä lentokentälle hakemaan Countdown to Extinctionilla kitaraa soittanutta ja Megadethin kanssa kymmenisen vuotta viihtynyttä jättitukka Marty Friedmania, joka saapuu Suomeen keikkailemaan toisen kitaravelhon, Ozzy Osbounen kitaristina tunnetun Gus G:n kanssa. Gus G on muuten tunnettu myös siitä, että hän on käsittämättömän hyvännäköinen mies. Viisi päivää pitäisi tämän herrasväen kanssa pyöriä Helsingissä ja Tampereella ja sitten on minun toistaiseksi viimeiset klubikeikkani hoidettu. Kun lauantaina kyseinen tiluseurue lentää Ruotsiin, alkaa ensin minun lomani ja sen jälkeen alanvaihtoni.

Toki tässä on vielä festivaalikesä edessä, joka hoidetaan kunnialla nippuun, mutta festarihommat on aina vähän erilaisia ja huomattavasti stressittömämpiä kuin klubikeikkojen tekeminen. Sitä paitsi, festarit on kesällä ja kesällä on kivaa.

En oikein tiedä mikä fiilis tulee olemaan lauantaina kun keikat ovat loppuneet. Ehkä haikea? Toisaalta, lauantai on myös syntymäpäiväni, joten ehkä fiilikset menevät enemmänkin tasavuosia juhliessa, joten voi olla että se haikeus iskee jo perjantaina Nosturilla. Jos edes iskee. Jotenkin tässä on niin kovin levollisin mielin menossa kohti tulevaa, että ehkäpä en jää edes surkuttelemaan yhden oven kiinnilaittoa. Ja saahan sen oven sitten tietenkin avattua joskus uudelleen, jos siltä tuntuu. Olen kuullut monen monta ”never say never” -kommenttia lopetuspäätökseni jälkeen ja niinhän se on, mistä sitä tietää, jos vaikka vuoden päästä tuleekin taas sellainen fiilis, että josko sitä vaikka muutaman bändin taas maahan toisi ja keikan buukkaisi. Jos ei muuten, niin kivana harrastustoimintana.

Mutta juuri tällä hetkellä tekee mieli haudata tuo keikkakirves. Viime viikolla otin taas muutaman askeleen kohti sitä seuraavaa unelmaani, kun löin lukkoon painotalon kanssa tarjouksen tulevasta kirjasta, sain ensimmäiset nettikauppani leiskat tarkastettavaksi ja kansikuvastakin tuli ensimmäisiä versiointeja. Fiilis on samantyyppinen kuin silloin kahdeksan vuotta sitten ensimmäistä keikkakiertuetta myydessä. Lapsekkaan innostunut, vähän täpinöissään ja sellainen, että haluaisi siitä huudella koko ajan ja kaikille. Se sellainen fiilis, kun asiat alkavat konkretisoitumaan ja tajuaa että ei perkele, tämä hommahan on oikeasti toteutumassa! Samalla kun vähän jännittää, että kuinkahan tässä nyt miehen käy, huomaa heittäytyvänsä juttuun mukaan jokaisella solullaan. Jotain, mitä en ole keikkapuolella tehnyt enää vähään aikaan, jolloin lopettaminen on ainoa oikea ratkaisu tehtäväksi tässä vaiheessa.

Mutta hoidetaan nyt nämä viimeiset keikat tässä vielä alta pois. Mielestäni Marty Friedman oli aina vähän coolimpi jätkä kuin Megadethin primus motor Dave Mustaine. Leikin Friedmania kotona peilin edessä ja yritin piirtää Countdown to Exticntionin kansikuvaa mahdollisimman tarkasti samalla kun levy soi taustalla. Kohta olen lentokentällä esittämässä maailman viileintä promoottoria, josta ei näy yhtään läpi, että silmissä on oikeasti vähän tähtisumua vanhan lapsuudensankarin kohtaamisesta. Se on taito, jonka olen oppinut näissä hommissa vuosien varrella. Tavatessani ties ketä kerrykingejä ja joeybelladonnia,  olen oppinut olemaan viileän rento superammattilainen  samalla, kun pieni poika sisälläni on huutanut, että ei jumalauta Teemu, sä kättelit just Cronosia! Ne on myös niitä hetkiä, jotka parhaiten tulen näistä hommista muistamaan.