tiistai 30. joulukuuta 2014


Huomenna on vuoden viimeinen päivä. On siis jälleen aika ynnätä kasaan jonkinlainen yhteenveto kuluneesta auringonkiertämästä, kuten aina tähän kohtaan tulee tehtyä. Luulisin, että kaikki tekevät niin tavalla tai toisella. Itse ajattelin tarkastella kulunutta vuotta numeroin, minulla kun on tapana nukkumaan mennessä laskea erilaisia asioita nukahtaakseni. Joskus lasken kuinka monessa ravintolassa olen syönyt viime aikoina, joskus yritän muistaa kuinka monella autolla olen elämäni aikana ajanut. Siis turhia, merkityksettömiä asioita, joita miettiessä uni sitten tulee.

Vuosi 2014 oli omituinen ja mullistava niin monella tapaa, että sitä ei ehkä kannata edes alkaa käsittelemään sen analyyttisemmin, päähän siinä hajoaisi. Tuntuu, että tämän vuoden saldoa tulen todennäköisimmin käsittelemään päässäni vielä pitkään ja hartaasti ennen kuin edes ymmärrän mitä kaikkea se minulle teki. Sitä odotellessa, tässä minun vuoteni 2014 turhina lukuina:


Vuonna 2014 kävin 47:ssä eri baarissa. Luku on lähes puolet pienempi kuin edellisvuonna. Join niistä jokaisessa vähintään yhden kupin kahvia.

Nukuin tänä vuonna 28:ssa eri paikassa keikkabusseista metsiin. Ikimuistoisimman yön vietin myrskyssä teltassa Kebnekaisella.

Julkaisin tänä vuonna yhden kirjan ja myin sitä 557 kappaletta.

Löysin yhden veikkolalaisen rakkaustyypin venäläiseltä vuorelta.

Järjestin tänä vuonna 32 keikkaa, joista 17 oli tappiollisia. Viimeisen keikkani tein 13.12. loppuunmyydyssä Helsingin Nosturissa.

Näin 38 muiden järjestämää keikkaa.

En polttanut yhtäkään tupakkaa.

Vuonna 2014 kiipesin kahdelle vuorelle, joista toinen oli Euroopan korkein huippu. Kaksi yritystä jouduin jättämään kesken vuorten ollessa minulle liikaa.

Vierailin 31:n ihmisen kotona.

Kävin paskalla 29:ssä eri vessassa. Yksi niistä on äänestetty matkailijoiden toimesta maailman iljettävimmäksi.

Ostin tänä vuonna 12 cd-levyä, se on suunnilleen kolmasosa viime vuodesta. Digitaalinen kuluttaminen iski minuunkin. Sori. Ostin myös yhden DVD:n, Love Actuallyn. Sen tilaus meni käsittelyyn Sotajumala-yhtyeen laulajalle, joka on Levykauppa Äxässä töissä ja hän pilkkaa minua siitä edelleen.

Söin 24:ssä helsinkiläisessä ravintolassa. Jos McDonald’s lasketaan ravintolaksi.

Soberismia-blogiani luettiin vuoden aikana lähes 200 000 kertaa.

Annoin medialle 26 haastattelua ja kirjoitin yhden nimmarin baarissa.

Facebook-sivustani tykkäsi 909 ihmistä. Tykkää sinäkin!

Kalenterimerkintöjeni mukaan urheilin 213 kertaa vuonna 2014. Lajeina oli jääkiekko, trekkaus, vuorikiipeily, kahvakuula, sauvakävely, lumilautailu, skeittaus, lenkkeily ja yksi visiitti kuntosalille.

Vuonna 2014 ostin yhden mustan paidan.

Maksoin velkoja 106 402 eurolla ja myin yhden asunnon.

Vuonna 2014 matkustin Englantiin, Venäjälle Nizzaan ja Ruotsiin, kahteen jälkimmäiseen kahdesti. Kävin myös Mikkelissä, Porissa, Seinäjoella, Tampereella, Oulussa, Joensuussa, Lahdessa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Karjaalla, Nummijärvellä, Veikkolassa, Torniossa ja Turun saaristossa.

Tänä vuonna, ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun puolivälin, vaaka näytti lukua 75.

Vuonna 2014 olin jälleen 365 päivää selvin päin. Nyt ensimmäistä kertaa myös lääkkeettömänä.

tiistai 23. joulukuuta 2014


Eilen oli vuoden pimein päivä. Vietin sen poikani kanssa mökillä ulkoillen ja Talmassa lasketellen. Kävimme kaatamassa omasta metsästä kuusen jonka koristelimme keittiön nurkkaan. Söimme keksejä. Jätkä kävi kylvyssä ja pelasimme korttia tonttulakit päässä. Ei tuntunut pimeältä yhtään. Ja jos minun pitäisi määritellä maailmanrauha, se olisi juuri tämä hetki. Poika nukkuu vielä tuossa vieressä ja minä katselen ulos eilen leijaillutta lunta. Ikkunasta aukeaa melkoinen talven ihmemaa.

Tänään odotamme tonttuja kylään, kirjoitimme heille eilen kirjeen, että voisivatkohan he tuoda edes jotain lahjoja vähän ennakkoon tänne mökille, ennen kuin pieni mies lähtee äitinsä luo aatoksi pukkia odottamaan. Kirje jätettiin ulko-oven rakoon ja se on yön aikana mystisesti kadonnut.

Kuten jokaisena jouluna aiemmin, olen kirjoittanut tässä blogisssa siitä, että minä en ole jouluihmisiä. Jostain syystä tänä vuonna asianlaita on toisin. Jo lauantaina katselin ekaluokkalaisten joulujuhlaa sydän syrjälläni ja nyt en ole saanut tuota tonttulakkia päästäni kolmeen päivään. Olen jo nyt syönyt enemmän pipareita kuin varmaan kolmena edellisenä jouluna yhteensä. Ainoastaan joululaulut tekevät minut edelleen hulluksi, en voi sietää niistä ainuttakaan. Paitsi ehkä Kirsty McCollin ja Poguesin The Fairytale of New Yorkia sopivina annoksina, kaikki muut voisi työntää uuniin. Radio Nostalgia, jota minulla on täällä mökillä tapana kuunnella, on raivostuttava. Ne ihan oikeasti soittaa Katri Helenaa.

Oli miten oli, joulunaika tuntuu tänä vuonna jostain syystä erityisen hyvältä. Ehkä se on sitä, että tämä koko vuosi on ollut oikeastaan hyvä. Erilainen, mullistava ja ihmeellinen ja sen myötä sitä sitten vanhakin heltyy ja hyppää mukaan kynttilöiden ja punanuttujen kelkkaan. Tai sitten se on sitä, että tajusin tämän olevan ehkä viimeisiä vuosia, kun tuo pikkujätkä vielä joulun taian päälle uskoo ja haluan jotenkin olla täysillä mukana siinä uskossa ennen kuin joku koulussa kertoo, että ei sitä pukkia oikeasti ole ja Petterikin on vain ihan tavallinen poro jossain Salla-tunturissa. Ehkä tämä on ikään kuin se viimeinen lapsuuden joulu myös itselleni.

Tuo pieni tonttu lähtee huomenna joulun pääpäivien viettoon äidilleen ja siksikin olen iloinen, onnellinen ja - vaikka vähän sanaa vihaankin - KIITOLLINEN tästä muutaman päivän mökkijoulusta kahdestaan. Ehkä tämä oli se sellainen joulu, joka aina pitäisi olla, tämä rauha ja hyvä mieli kun on lähes kosketeltavaa. Ja kun tyyppi huomenna äitinsä luo menee ja minä jään omilleni, en todellakaan aio surra tai olla edes haikea, vaan - ja taas se tulee -  KIITOLLINEN. Loppuviikon pyhitän itselleni, läheisille, ystäville, perheelle ja sukulaisille, Seven Summits -kirjalle ja sellaiselle määrälle suklaata, että en varmasti niille huipuille pääse kiipeämään ihan heti tammikuussa. Ja toivon kaikille samaa oloa, joka minulla on ollut täällä mökillä.

Joulu on se aika vuodesta, kun saa olla vähän lapsi ja jos uskaltaa ja ymmärtää heittäytyä siihen tunteeseen, on tämä vuodenaika antoisampi kuin voisi uskoakaan. Sanovat tätä lasten juhlaksi ja sitä se todella on ja siksi kannattaa aikuisenkin taantua. Suosittelen. Niin kävi minulle tänä vuonna

Ja yhden hyvän neuvon annan, vaikkei se tapani yleensä olekaan:

Jos sinulla on kotona joku pieni joulutyyppi, anna sille jouluksi selvät vanhemmat. Se on sille nimittäin tärkeämpää kuin yksikään uusi pleikkaripeli tai iPadi. Me kaikki muistamme tähän aikaan vuodesta lapsuutemme joulut, hyvässä tai pahassa, mutta se ei ole meidän oma valintamme, millainen se muisto on. Eikä se ole sen pienen ihmisen tänäkään vuonna. Ja voin kertoa, että vaikka kuinka joulustressit painaa ja tekisi mieli tinata se pullo pöydältä naamariin, sen stressin laukaisee paljon paremmin yhdessäolo sen tyypin kanssa, joka ei ensi vuonna ehkä enää joulupukkiin usko.

maanantai 15. joulukuuta 2014


Sinne se meni, viimeinen myymäni keikka, ainakin toistaiseksi.

Kirjoitin tuohon sanat ”ainakin toistaiseksi” ihan varmuuden vuoksi, jotta jos käy niin, että vielä joku päivä järjestänkin taas jotain, kukaan ei pääse huutelemaan, että ”sähän lupasit ettei ikinä enää!”

Toistaiseksi viimeinen keikkani niputti jotenkin aika monella tavalla kasaan urani keikkamyyjänä. Ensimmäinen kunnollinen kiertue, jonka järjestin, oli Dimebag Beyond Forever -tribuuttibändin Suomen keikat joulukuussa 2006. Niitä oli muistaakseni kahdeksan, joista viimeinen oli Helsingin Nosturissa. Se oli myös ensimmäinen järjestämäni Nosturin keikka koskaan. Muistan kuinka soitin kesällä kädet täristen Elmun ohjelmapäällikkö Eeka Mäkyselle tarjotakseni keikkaa, jonka menestyksestä ei oikein kellään ollut takeita. Eeka tarttui syöttiin ja lopulta päädyimme myymään illalle seitsemisensataa lippua ja sovimme, että tätä yhteistyötä on hyvä jatkaa. Toissapäivänä Dimebag Beyond Forever esiintyi, toistaiseksi viimeistä kertaa sekin, jo ennakkoon loppuunmyydyssä Nosturissa ja veto oli viimeinen, jonka Eekan kanssa sovin ennen tämän siirtymistä mm. Tuskaa pyörittävän Finnish Metal Eventsin toimariksi.

Nosturi on ollut alusta alkaen suosikkikeikkapaikkani Helsingissä ja muutama vuosi sitten muutin toimistonikin samaan rakennukseen, kun sattumalta mahdollisuus siihen tuli tyhjän huoneen vapautuessa. Tupareissa esiintyi yksi suosikkiyhtyeistäni, irlantilainen Primordial ja yksi agentti ja promoottori eli sinä iltana unelmaansa. Siitä lähtien Nosturi on ollut kotihallini, missä pelaaminen on aina ollut jotenkin erityistä. Kun tuntee oman kotihallin rutiinit, henkilökunnan ja käytävät, sinne meneminen ennen peliä on aina vähän rennompaa.

Pienenä bonuksena lauantain keikassa oli se, että Nosturin uskollinen iltavastaava Jukkis, josta on tullut vuosien mittaan tullut ystävä, ei ollut töissä. Jukkis nimittäin oli kerrankin esiintymässä oman talonsa lavalla. Jotenkin sen tapahtuminen juuri omassa viimeisessä illassani oli mieltä lämmittävää ja katsellessani miestä soittamassa bassollaan Anthraxia lavalla ajattelin, että juuri näin tämän pitikin mennä. Samalla iltavastaavan vastuun oli ensimmäistä kertaa ottanut Jutta, jonka tämänkin olen tavannut ensimmäistä kertaa Dimebag Beyond Foreverin kiertueella Tampereella joskus vuosia sitten. Tuntuu, että kapulat siirtyivät nyt maailman luonnollisimmalla tavalla eteenpäin.

Joulukuun 2006 kiertueen jälkeen uskalsin kutsua Dimebag Beyond Forever -porukkaa toiseksi perheekseni ja vuosien mittaa se perhe on, samalla kun kasvanut, myös vahvistunut. Sen lisäksi, että minulla on kaksi sisarusta, minulla on nykyään 24 veljeä. Enpä olisi siis voinut parempaa päätöstä keikkamyyjävuosilleni kuvitella, kuin keikka perheen kanssa oman loppuunmyydyn kotihallin lavalla.

En oikein tiedä mikä nyt on fiilis. Lauantaina itketti vähemmän kuin olin ennakkoon pelännyt, olo oli enemmänkin ylpeä. Vaikka kyllä ne kyyneleet viimeistään viimeisen biisin kohdalla tulivat nekin. Keikan jälkeen oli hetken aikaa juhlaa, sitten pakattiin kamat ja hetken päästä olinkin jo kotona muiden jatkaessa sekoilun ytimessä jonnekin sunnuntaille asti. Kotona ei uni tullut korvien huutaessa ja adrenaliinin edelleen virratessa ja yöunet jäivät lopulta muutamaan tuntiin. Eilinen päivä meni siis lähinnä väsymystä hoitaessa ja tänään mieltä kuvaa ehkä parhaiten se perinteinen ”väsynyt mutta onnellinen” -klisee. Olin suunnitellut, että lauantaina aion kyllä lähteä jätkien kanssa vielä juhlimaan päättynyttä perhetapahtumaa ja hieman harmitti, että en vain yksinkertaisesti enää jaksanut. Tai osannut. Ehkä enemmänkin jälkimmäistä. En minä osaa enää juhlia lähtemällä baariin ja jatkamalla jatkoille, se ei vain luonnistu enää. Eikä sen varmaan pidäkään, joten turha se on väkisin lähteä. Tiedän, että lopulta mököttäisin vain jossain nurkassa muiden pitäessä hauskaa, joten on helpompaa mennä kotiin sen tiedon kanssa, että niin on mukavampaa kaikille, sekä minulle että juhlaseuralle.

Kohta lähden vielä Nosturille roudaamaan lauantain kamat pois ja sitten on nämä hommat taputeltu. Paljon näistä on saatu, paljon näille on uhrattu mutta lauantaina seistessäni tuhatpäisen yleisön edessä toisen perheeni kanssa, mietin ainoastaan juuri viimeisenä biisinä esitetyn Panteran Hollown toisen säkeistön sanoja ”It’s so important to make best friends in life”. Koska juuri niitä, ystäviä, on näistä hommista eniten saatu ja lopulta juuri se on ollut myös eniten kaiken tämän arvoista.

torstai 11. joulukuuta 2014


Tänään on kulunut viisi vuotta yhdestä elämäni omituisimmista päivistä.

Olimme vuonna 2009 Dimebag Beyond Forever -bändin kanssa Suomen kiertueella. Rundi sisälsi reilut parikymmentä muusikonrenttua sekä kiertuehenkilökunnan jäsentä ja kymmenkunta keikkaa ympäri Suomen, joiden väliä matkasimme sekä isolla nightlinerilla että mukana kulkeneella pienemmällä Mersun Sprintterillä, kaikki kun eivät bussiin mahtuneet. Itse olin mukana kiertuemanagerina. Oli perjantai-iltapäivä, kello jotain neljän pintaan ja olimme siirtymässä Turusta Tampereelle, missä meitä odotti liki loppuunmyyty keikka YO-Talolla. Bussissa oli turkulaisen karaokebaarin aiheuttamasta krapulasta johtuen liki utuinen tunnelma. Osa porukasta makoili sängyssään, osa kuunteli musiikkia ja loput pelasivat joitain viikkoja aiemmin markkinoille tullutta Hevi-Aliasta. Lähes jokaisen kiertueellamme mukana olleen nimi löytyi pelin tehtävistä, ja meitä nauratti kun rumpali Tonmi Lillmanille tuli kolme kertaa peräkkäin vihjeeksi ”Se bändi missä sä soitat”, ”No se toinen bändi missä sä soitat” ja ”Sä.”

Olimme juuri ohittaneet Ideaparkin Lempäälässä, kun bussin pohjasta kuului pamaus. Ihmeissäni juoksin kuskin luo tiedustelemaan, että mitä tapahtui ja hän sanoi kaikkien tehojen yhtäkkiä kadonneen autosta. Hän epäili myös nähneensä peruutuspeilistä pamauksen yhteydessä välähdyksen, joka muistutti ehkä tulenlieskoja. 

Tehonsa menettänyt keikkabussi saatiin hidastettua moottoritien sivuun joitain satoja metrejä ennen Kuljun liittymää ja lähdimme ulos tutkimaan tapahtunutta. Osa porukasta astui pakkaseen röökille, osa jatkoi makoilua punkissaan. Availimme bussin helmojen luukkuja tutkiaksemme, että nouseeko jostain savua ja haistelimme ilmaa. Takanamme ajanut Sprinter pysähtyi karavaanin mukana ja sen kuljettaja kertoi, että bussin alta oli pamahtanut yhtäkkiä isot liekit. Siirtelimme soittimia tavaratilasta ulos kun savun haju alkoi tuntua nenässä. Kuski kehotti kaikkia astumaan varmuuden vuoksi pihalle ja kohta moottoritien varressa seisoskeli se muutama kymmenen krapulaista pitkätukkaa kiroilemassa, että perkele, taidetaan vähän myöhästyä soundcheckista, onko kellään kaljaa?

Joku kurkkasi bussin alle. Pohjasta tippui tielle nestettä joka oli syttynyt palamaan. Maassa ollut lammikko oli jo liekeissä. Tuli kiire. Syöksyin bussiin sisälle huutamaan kaikki ulos ja nappasin reppuni mukaan. Stetsoni, joka päässäni olin edellisenä iltana laulanut alasti Panteraa yleisön edessä Turun Klubin lavalla, jäi pöydälle. Huusimme kaikkia poistumaan bussin luota viereiselle harjanteelle samalla, kun yritin laskea että ovatko kaikki paikalla. Nopeasti savut muuttuivat jo liekeiksi ja paniikki siitä, että ovatko kaikki päässeet ulos alkoi nousta. Kuskimme syöksyi vielä viimeisen kerran ajoneuvoon sisään kun se oli jo alkanut täyttyä savulla varmistaakseen, että punkat todella ovat tyhjät. Hetki oli varmaan viimeinen mahdollinen ja Titanicin kapteeni hengittikin jo savua keuhkoihinsa.

Moottoritietä ajoi rekka, jonka kuljettaja näki tilanteen ja liekit edellään. Hän hidasti oman yhdistelmäautonsa poikittain tielle palavan bussin taakse tukkiakseen liikenteen. Oli perjantai-iltapäivä ja ruuhka-aika oli alkamaisillaan. Lopulta rekan taakse kertyi useiden kilometrien jono bussin palaessa paikalleen. Yritin pitää nimenhuutoa ja löytää kaikki mukana olleet savun ja pimeyden seasta samalla, kun apuun rientänyt rekkakuski yritti turhaan saada jauhesammuttimella paloa hallintaan. Muistan paniikin iskeneen huutaessani yhtä laulajistamme, joka oli nyt jo ilmiliekeissä olevan bussimme toisella puolella eikä kuullut huutoani. Tiesin että hän oli aiemmin ollut kuumeisena sängyssään ja jotenkin näin sieluni silmin, että hän oli palanut sille paikalleen.

Kun sain varmistuksen, että kaikki olivat päässeet turvaan, soitin hätäkeskukseen. Liekit kohosivat jo liki kymmeneen metriin ja oli selvää, että mitään ei ole tehtävissä ja tuho olisi täydellinen. Paloautoilla kesti muistaakseni melko tarkkaan 12 minuuttia saapua paikalle ihmettelemään järjestämäämme iltapäivänäytöstä ja se 12 minuuttia tuntui elämäni pisimmiltä. Ainakin heti  pari vuotta aiemmin nauttineeni gastroskopian jälkeen. Muistan todella vahvasti sen tunnelman, mikä moottoritien reunalla seistessä vallitsi. Katselimme pimeässä valtavia liekkejä ja olo oli lähes harras, tuntui kuin ympärillä olisi vallinnut täysi hiljaisuus. Ajatukset olivat jotenkin sekavat, päällimmäisenä kuitenkin se, että ei helvetti, joku meistä olisi voinut olla tuolla sisällä. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan puhelut kotiin. Että kunnossa ollaan, tiedotusvälineet kun olivat ehtineet julkaisemaan kuvia paikalta jo ennen kuin pelastuslaitos oli ehtinyt lähellekään.

Sammutustöihin meni jokunen tunti. Yritimme soittaa bussin vuokraajalle mutta emme saaneet häntä kiinni. Soittelin YO-Talon promoottorille ja yhdessä tuumin kaikkien kanssa juteltuani päätimme, että jos vain saamme bussiin palaneet soittimet korvattua pikaisesti uusilla, emme peru keikkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että vedetään. Odotellessa omia kuulusteluvuorojamme ja meitä noutamaan tilattuja takseja arvioimme vahingot. Onneksi iso osa kalustostamme oli kulkenut apujuhtana toimineen Sprinterin kyydissä, joten rahkeet keikan toteuttamiseen oli olemassa. Osa tavaroista, jotka olimme saaneet pelastettua bussin helmoista ennen liekkien roihahtamista, lillui nyt kuitenkin sammutusvaahdossa ojanpohjalla rikkinäisinä yhtä kaikki. Palon mukana meni suurin osa henkilökohtaisista tavaroista, mm. se minun stetsonini. Ryhdyimme soittelemaan läpi tamperelaisia muusikoita ja laittelemaan Facebookiin ilmoituksia, josko löytäisimme puuttuvat kamat keikan toteuttamiseen ja päästessämme vihdoin useita tunteja myöhässä YO-Talolle, paikalla odotti jo tukku rumpukapuloita ja paikallisen soitinliikkeen toimittamia kitarankieliä.

Koska olimme pahasti aikataulusta jäljessä, ryhdyimme pikaisesti laittamaan kamoja kasaan illan keikkaa varten ja vasta kun souncheck oli valmis, pääsimme hotellille rauhoittumaan ja ensimmäistä kertaa oikeastaan miettimään kunnolla tapahtunutta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Että eihän tällaista oikeasti käy. Samalla kaikki olivat tietenkin valtavan huojentuneita, ettei kellekään käynyt mitään, ainoastaan kuljettajamme ja yksi basisteista joutuivat käymään sairaalassa tarkistuttamassa itsensä hengitettyään savua. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuljettajamme oli päivän suurin sankari ja kovin jätkä ikinä.

Muistan kuinka makasimme Omenahotellissa kolmen hengen huoneessa. Teki mieli ottaa nokoset mutta uni ei tullut. Lattialla nukkunut laulajamme havahtui painajaisiin muutaman minuutin välein. Teki mieli soittaa jollekin, en tiennyt kenelle.

Juuri silloin, juuri siinä Omenahotellin huoneessa tajusin, kuinka yksinäinen olin. Halusin soittaa ex-vaimolle vaikka minulla oli tyttöystäväkin jossain. Kumpikaan ei kuitenkaan olisi kotona minua odottamassa kun sinne vihdoin pääsisin. Olisin yksin. Olin huonovointinen ja sen jälkeen hyvä olo ei palannut enää moneen vuoteen.

Illan keikan tunnelma loppuunmyydyllä YO-Talolla oli täysin maaginen. Joku ylimääräinen ruuvi oli kaikilla kiristynyt ja sekä bändi että yleisö olivat jotenkin täydellisen elossa ja siinä hetkessä. Luulen, että se keikka hitsasi meistä lopullisesti yhteen sen Luokkaretken from hell, joka me olemme. Jotain muuta kuin pelkkiä ystäviä ja kollegoita. Ja se on yksi sellaisista keikoista, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Kuten sen päivänkin.

www.soberismia.fi

keskiviikko 3. joulukuuta 2014


Viime torstaina istuin Café Caruselissa hermostuneena. Olin etuajassa, niin kuin aina olen kun minua jännittää. Sain puhelimeen tekstiviestin, että sori, olen muutaman minuutin myöhässä ja jännitykseni kasvoi lisää. Hain santsikupin kahvia ajatellen, että samahan se on kofeiiniövereistä täristä kun täristää muutenkin.

Noin viikkoa aiemmin olin viimein uskaltautunut lähettämään sähköpostia Suomen vuorikiipeilyn ykkösnimelle Samuli Mansikalle. Ystäväni Mika, joka on töissä minua tässä räpeltelevässä matkassani vuorille auttavassa ulkoiluliike Camussa, oli kehottanut minua tekemään niin jo kuukautta aiemmin. Mikä oli tavannut Mansikkaa ja kertonut tälle tarinastani ja suunnitelmistani Seven Summitsin suhteen. Mansikka oli käskenyt laittamaan meiliä, josko tästä jotain yhteistyökuvioiden mahdollisuuksia löytyisi. Kun viimein uskalsin postia laittaa, sain vastauksen samana iltana. Tipahdin innostuksessani hieman sohvalta. 250 päivää vuodessa matkustava Mansikka oli sattumoisin Suomessa, asuu liki naapurissa ja sovimme tapaamisen Caruseliin.

Toisen kahvikupin täristessä käsissäni Samuli Mansikka saapui paikalle. Hän näytti... vuorikiipeilijältä. Pitkä hyväkuntoinen mies, jonka huulet ovat rohtuneet ja jonka rasvaprosentti on jotain nahkakotelon luokkaa. Samannäköinen kuin suurin osa oppaistamme Elbrusilla. Hän hymyilee paljon puhuessaan ja näyttää vaaleassa tukassaan lähinnä san diegolaiselta surffarilta. Kädenpuristus oli vahva, mutta niillä käsillä onkin kiivetty Everestille pari kertaa.

Ja aika monelle muulle vuorelle, myös lähes kaikille niistä seitsemästä, joille itsekin tähtään. Tällä hetkellä Mansikka tekee työkseen opastuksia mm. Aconcagualle ja Nepaliin ja siinä ohessa kerää vyölleen maailman  14:ää yli 8000 metristä vuorta, joista huiputettuna taitaa olla jo yli puolet. Hän on siis kaikilla tavoin kovin jätkä Suomessa, joka minulle mieleen tulee tällä hetkellä. Siksi tapaamisemme oli minulle vähän kuin Kerry Kingin tapaaminen vuonna 2006, Kerry King kun kuitenkin soittaa Slayerissa. Tänään en ole ihan varma kumpi on kovempi, se että soittaa Slayerissa vai se, että on kiivennyt maailman korkeimmat vuoret.

Sopiessamme kahvitteluja en ollut itsekään ihan varma, että mitä oikeastaan tapaamiseltamme hain. Ajattelin ehkä, että tässä on ainakin jätkä, joka osaa vastata kysymyksiini niin tulevista kuudesta edessä olevasta Seven Summits -vuoresta kuin kiipeilystä ylipäänsä. Kyselin vinkkejä, kokemuksia, muistoja, fiiliksiä, kyselin kaikesta siitä, mikä minut on vuorihommiin vetänyt. Juttelimme vaaroista, Mansikka kertoi omista kokemistaan uhkatilanteista ja niiden välttämisestä. Puhuimme vuorikiipeilystä yleensä ja sen arvostuksesta ja asemasta urheilulajina Suomessa, puhuimme treenistä ja valmistautumisen tärkeydestä. Mansikka kertoi diggaavansa jutustani ja tarinastani, siitä, että en ole mikään kiipeilijä vaan ihan tavallinen jantteri, jolla on tarina. Ja että se tarina on vienyt minut vuorille. ”Joskus voi olla niin, että se yksi vuori riittää koukkuun jäämiseen”, hän sanoi. Elbrus mielessäni nyökyttelin ja mietin, että voisi sitä pahempiakin huumeita vetää kuin vähähappista ilmaa.

Parin tunnin tapaamisen päätteeksi sain Mansikalta lainaan Seven Summits -kirjan, jota kahlasin läpi koko viikonlopun. Ja aion kahlata seuraavankin, aion opetella sen ulkoa, niin hyvä fiilis tästä kaikesta ja tuosta tapaamisesta jäi. Sovimme, että pidämme yhteyttä ja kehittelemme mahdollisia yhteistyökuvioita eteenpäin, suunnitelmissa on mm. kiivetä Aconcagualle samaa matkaa, mahdollisesti vuonna 2016, jos vain aikataulut kohtaavat ja sopiva ryhmä löytyy.

Kotona Seven Summits -kirjaa vilkuillessa lopulta ymmärsin mitä olin tapaamiselta ehkä ensisijaisesti hakenut. Itseluottamusta.

Samalla kun itse olen intoillut, suunnitellut ja uhonnut uutta uraani vuorikiipeilijänä, on taustalla kuitenkin ollut se pieni epävarmuus siitä, että onko tämä kaikki ihan oikeasti mahdollista? Vaikka Elbrusilla jo päätin että on se, pieni pelko hiipii kalsareihin aina välillä pimeinä iltoina. Sama epäusko minussakin välillä vallitsee kuin niissä baaritiskien hahmoissa, jotka nauravat, että ei helvetti, mitä se jätkä oikein kuvittelee.. Kun Samuli Mansikka, heti Kerry Kingistä seuraava,  sanoo, että olet sinä, totta kai olet ja totta kai pystyt, se luo uskoa. Ja antoi ehkä viimeisen niitin sille, että nyt sitten mennään ihan oikeasti.

Se usko nimittäin on se, mikä lopulta sinne ylös ja sieltä alas vie. Ei siitä nahkakotelon rasvaprosentista tietenkään haittaa ole, mutta lopulta se on oma pää, jonka on kestettävä, jos voittaa haluaa. Kuten Mansikka valtavan kahvikupin ääressä hymyillen sanoi: ”mitä isompi vuori, sitä enemmän se on vain psyykestä kiinni se huiputus.”

Silloin tiesin, että pystyn tähän.


Samuli Mansikasta voi lukea lisää osoitteessa www.samulimansikka.com.

torstai 27. marraskuuta 2014


Kyllä minäkin, koska kaikki muutkin!

Paitsi että minulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa tai näkökulmaa aiheeseen. Mutta koska tällä blogilla on niin iso määrä lukijoita, ajattelin että jos yhteenkin mielipiteeseen pystyn vaikuttamaan, se on jo voitto. Vielä isompi voitto se on, jos se mielipide sattuu olemaan jonkun kantaansa empivän kansanedustajan, joka työhuoneessaan pyörii huomista odotellessa eikä ehkä saa ensi yönä unta.

Mutta koska mitään uutta sanottavaa minulla ei ole ja olen oikeastaan sitä mieltä, että parhaiten sukupuolineutraalia avioliittoa tukevat sitä eniten vastustavien argumentit, haluan vain tässä jakaa vihtiläisen kristillisdemokraatin John Remeksen Uusisuomi.fi:ssä eilen kirjoittaman blogin. Kas näin:


Olemme samassa vaara tilanteessa kuin talvisodan aikaan. Kansamme perusarvot halutaan romuttaa. Toiseksi järjen ääntä ei haluta kuunnella. Lakialoite sukupuolineutraalista avioliittolaista on absurdi. Lakialoite, joka sisältäisi samaasukupuolta olevien oikeuden avioliittoon ja adoptio oikeuden, perustellaan tasa-arvolla ja ihmisoikeuksilla. Näistä asioista ei ole todellakaan kysymys, vaikka niiden nojalla asiaa kiihkeästi halutaan esittää. Kysymys on nimenomaan avioliitto käsityksen romuttamisesta miehen ja naisen välillä. Toiseksi lapsen oikeus biologiseen isään ja äitiin hämärtyy ja romuttuisi ko  lain myötä. Pienen vähemmistön mukaanko pitäisi suuren enemmistön mennä. YLEN gallup osoitti selvästi, että yli 70% suomalaisista on nykyisen lain kannalla. "Tämän pitäisi olla selvää tekstiä", kuten presidentti Kekkonen aikoinaan sanoi. Nyt kaikki järkevät kansanedustajat, ministerit ja kansalaiset Suomea pelastamaan ja puolustamaan. Voimme olla malli maa maailmalla, joka ei kulje kaikkien hullujen virtausten mukaan.

Pastori Remeksen kirjoitusta ei ole muokattu, mitään ei ole poistettu eikä lisätty.

Mikä tässä blogissa on vialla?

Ei, en tarkoita mitään näistä:

”vaara tilanteessa”
”adoptio oikeuden”
”avioliitto käsitys”
”malli maa”

Aivan oikein: ei mikään!

Ei, kyllä tässä nyt on kerrattu rehellisesti ja avoimesti tärkeimmät järjelliset perusteet vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia;  talvisota, Kekkonen ja hullut virtaukset.

”TÄMÄN PITÄISI OLLA SELVÄÄ TEKSTIÄ!”

Rakkaus voittaa.

tiistai 25. marraskuuta 2014


Minusta piti tulla ammattisotilas. Pienestä pitäen ja Eiran puistojen poliisileikeistä lähtien se oli haaveeni, juosta tuolla pitkin viidakoita tai metsiä rynnäkkökivääri kädessä maastopukuun sonnustautuneena. En tiedä mikä siinä puoleensa veti, ehkä se oli jotenkin miehekästä ja ajattelin sotilaita jollain tapaa nykyajan ritareiksi, jotka puolustavat heikkoja ja ovat itse suunnattoman vahvoja.

Se haave murskautui sananmukaisesti helmikuussa 1996 kaatuessani lumilaudalla Tähtitorninmäellä. Ensimmäistä päivää uusi lauta allani arvioin vauhtini ja etenkin taitoni väärin ja tippuessani korkkiruuvimaisesta 540-asteen pyörimisyrityksestä selkä edellä hyppyrin alastulon kulmaan selkänikamani murtui ja painui noin 40 prosenttia sisäänpäin. En tajunnut kipua koska ilmat olivat menneet pihalle niin pahasti, että en saanut henkeä ja kun ystäväni otti minua kainaloista kiinni avatakseni hengitystieni kuului rusahdus ja minulta lähti taju. Seuraavasta kahdesta päivästä muistan ainoastaan, että iskin silmää hyvännäköiselle ambulanssihoitsulle ja että olin morfiinipäissäni jättänyt tyttöystävän puhelinvastaajaan 17 viestiä, kännykät kun eivät olleet vielä kovin yleisiä.

Oli kuulemma suunnattomasta tuurista kiinni, etten halvaantunut yhdeksännen nikaman kohdalta alaspäin. Jos alastulossa olisi ollut pienikin jääkokkare siinä kohtaa mihin laskeuduin, en todennäköisesti liikuttaisi mitään keskivartalosta alaspäin, koska sisään painunut murtunut nikama olisi katkaissut liikenteen selkäytimestä. Olin siis onnekas. Vähemmän onnekas olin kuitenkin vamman hoidossa. Ensimmäinen lääkäri lupaili korsetteja ja fysioterapiaa, seuraava tuli, antoi vahvan lääkereseptin, käski olla kumartumatta puoleen vuoteen ja lähetti kotiin. 16-vuotias ei osannut kyseenalaistaa valkotakkisen miehen käskyä ja lopulta nikama luutui ”väärin” ja minulla on nyt sitten selkävika kannettavana loppuikäni. Se oireilee välillä, mutta vähemmän nykyään kun olen tietoisesti alkanut urheilemaan ja vahvistamaan lihaksia ongelmakohdan ympärillä. Jotain, mitä olisin voinut alkaa tekemään jo kauan sitten, mutta silloin se ei kiinnostanut. Silloin kiinnosti seuraavana listalla ollut haaveammatti, radiotoimittaja, jonka oheistoiminta oli jotain ihan muuta kuin urheilua. Ja sitä kesti seuraavat 15 vuotta.

Radiotoimittajasta homma eteni keikkamyyjäksi, promoottoriksi, yrittäjäksi, label manageriksi ja ties miksi. Kaikki enemmän tai vähemmän sen sotilaan täysiä vastakohtia, joskin äärimmäisen mukavia hommia nekin. Paitsi ehkä yrittäjyys siinä kohtaa, kun laskuja oli pöydällä 50 000 eurolla ja tuloja tuhannella. Mutta siitäkin lopulta selvittiin.

Ja nyt pitäisi sitten keksiä se seuraava haaveammatti.

Tässä on tehokkaat 30 vuotta vielä työuraa edessä. Tai no, todennäköisesti enemmänkin eläkeiän noston ollessa vuosi toisensa perään hallitusten asialistoilla. Ja jotain sen ajan pitäisi tehdä, koska vieläkään en ole löytänyt halukasta mesenaattia, joka maksaisi minulle tämän blogin kirjoittamisesta ja vuorikiipeilystä, niistä asioista mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ne kun nyt vain eivät satu olemaan varsinaisia ammatteja. Olisipa helppoa, jos olisin sattunut soberismini myötä innostumaan päättömästi vaikka koodauksesta tai lähihoitajuudesta sen sijaan, että rakastuin kymmeniä tuhansia euroja ja tolkuttomasti aikaa vaativaan kevyeen ulkoiluharrastukseen.

Joka tapauksessa, nyt pitäisi siis keksiä, että mitä minä haluan tehdä isona.

Toistaiseksi minulla ei ole hätää. Kirja myy koko ajan sen verran, ettei makkarakastike taloudesta lopu ja luentokeikkojakin on luvassa maaliskuulle asti. Mikä antaa mahdollisuuden nyt ihan oikeasti miettiä yllä olevaa kysymystä tulemisesta ja isoudesta. Että mitä ihmettä minä haluan elämälläni vielä tehdä työn puolesta.

Täytin viime viikolla ensimmäistä kertaa työhakemuksia niin, että ihan oikeasti jouduin ajattelemaan, että mitä minä haluan, mitä haen, mihin tähtään. Erinäisiä työpaikkoja on tarjolla paljon, osa sivuaa niitä hommia joita olen tehnyt viimeiset 15 vuotta, osalla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Päätin hakemuksia pläräillessäni, että en aio hakea mitään työtä vain työn takia. Siis siksi, että jotain on ”pakko” tehdä. Koska tällä hetkellä ei ole. Päätin hakea ainoastaan sellaisiin avoinna oleviin positioihin, joihin aidosti haluan ja joissa näen, että viihtyisin. Ne vaihtelivat varastotyöntekijästä tapahtumatuotantoon ja luovaan kirjoittamiseen.

Samalla, kuin puolivahingossa työhakemuksia rustaillessani, hain Eerikkilän Urheiluopiston luonto- ja eräopaskoulutukseen, johon olin törmännyt muutama kuukausi sitten näitä samoja asioita pohtiessani. Se oli ajatuksissa sellainen puolihuolimaton suunnitelma B, että jos sitä vaikka menisikin kouluun ja opiskelisi itselleen pätevyyden ulkoiluun. Vuosi metsässä voisi tehdä varsin hyvää tähän väliin, niin fyysisesti kuin etenkin psyykkisesti ja parasta tietenkin olisi, jos siitä saisi jollain tapaa väännettyä vielä ammatinkin itselleen. Ei siinä, ettäkö etelähelsinkiläisille luonto-oppaille liikaa markkinoita olisi, mutta ehkä pätevöityminen alalle sen lisäksi, että varmasti auttaisi tulevien vuosien vuorikoitosten kanssa, mahdollistaisi kuitenkin jollain tapaa työn ja ulkoiluharrastuksen yhdistämisen tulevaisuudessa.

Eilen soi puhelin. Eerikkilän urheiluopisto kutsui haastatteluun.

Puolivahingossa tehdystä suunnitelmasta B tuli juuri suunnitelma A.


tiistai 18. marraskuuta 2014


Harjoitus tekee mestarin, sanotaan.

No, en minä mestaruudesta tiedä, mutta ainakin se auttaa eteenpäin kehittämään mitä ikinä sitten onkaan tekemässä. Minä kävin harjoittelemassa vuorten kiipeämistä Ranskassa.

Mercantourin luonnonpuisto Ranskan ja Italian rajalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Nizzasta on jäänyt Rivieran matkakohteiden seassa melko vähälle huomiolle. Lieneekö syy siinä, että paikalle on hankalahko päästä ilman autoa tai siinä, että Cöte D’Azurin seudulle tullaan enemmänkin aurinko ja meri mielessä, mutta tuntuu siltä, ettei Mercantouria mainita alueen esittelyissä oikeastaan ollenkaan. Lähes välimeren rantaan ulottuvat Meri-Alpit ovat siis usein lähinnä maisemissa taustalle jäävä kaunis näky ”jossain tuolla” samalla, kun nenä kääntyy  enemmänkin Nizzan kiviseen hiekkarantaan, Antibesin huvijahteihin tai vaikka Cannesin filmijuhlien suuntaan.

Vaan samoinhan se on ollut aina ennen minullakin. Olen Nizzassa käynyt säännöllisesti yli 14 vuoden ajan mutta vasta kesällä heränneen kiipeämisen himon myötä huomasin itsekin, että tuossahan noita kukkuloita perkele nököttää. Meri-Alppien korkeus kumpuilee parhaimmillaan kolmen tuhannen metrin molemmin puolin alueen korkeimpien pisteiden ollessa Italian puolella 3297-metrinen Mont Argentera ja Ranskassa 3143-metrinen Cime Du Gélas.

Jälkimmäinen oli kohteemme, kun kello kuudelta aamulla herätti. Aamukahvi naamaan ja vuokra-auton keula kohti Madonne de la Fenêtren vuorimajaa, jonne matkaa on Nizzan keskustasta vain noin 70 kilometriä. Vaikka olisi onnistunut välttämään ranskalaisten järjettömän huonosta viitoituksesta johtuvan moottoritiesekoilun, matkaa piti lopulta taittaa silti yli kaksi tuntia reitin muuttuessa nopeasti pieneksi kiemurtelevaksi vuoristotieksi, jolla keskivauhti pysytteli suunnilleen 40 kilometrin tuntivauhdissa. Upeat maisemat ja sympaattiset vuoristokylät suorastaan kehottivat ajelemaan rauhassa ja nauttimaan näkymästä. Keli oli lempeä kuten ennuste oli luvannut ja saapuessamme Madonne de la Fenêtren pihaan 1900 metriin aurinko paistoi jo täydellä tehollaan. Lämpötila lähtöpisteessä oli muutaman asteen plussalla ja oikean varustuksen valinnan kanssa olikin hankalaa, koska odotettavissa oli, että ylempänä pakastuu. Pääasia oli kuitenkin, että viime päivät Rivieraa piinannut vimmainen tuuli oli viimein laantunut, mikä helpottaisi oleellisesti nousua ja laskua. Edellisellä viikolla Mercantour oli saanut yli 30 senttiä lunta ja seuraavana päivänä sitä oli luvassa lisää, joten meille auennut sääikkuna ei olisi voinut olla parempi.

Nousun alkupää oli kivikkoista mutta selkeää polkua, joka ylitti välillä vuolaasti auringossa virtaavia vuoristopuroja. Hapen vähyyden huomasi ainoastaan suunnilleen ensimmäisen tunnin ajan, jonka jälkeen siihen tottui, ilmanpaine kun ei oikeastaan oleellisesti ole matalampi vielä parin kilometrin korkeudessa. Rinne ennen varsinaista lumirajaa oli täynnä vuorikauriita, jotka hyppelivät näyttävän ketterästi jyrkissä kivikoissa välillä toisiaan jahdaten ja ihmisiä ihmetellen.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme lumirajalle. Hangessa kulki muutamat jalanjäljet ja koska askelet suuntasivat kohti edessämme oikealla seissyttä Cime du Gélas’ta, päätimme seurata niitä. Tiesin, että jonkun sata metriä korkeammalla sijaitsee Lac de Fenestren pieni järvi ja samaan suuntaan jäljetkin kulkivat. Eteneminen oli edelleen helpohkoa, lumi kantoi hyvin ja sää oli upea. Välillä piti muistaa pysähtyä ja kääntää naama rinteestä kohti takana siintäviä upeita vuoria, joiden välistä aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Jossain huippujen takana aukeni välimeri.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän lumi kuitenkin lisääntyi ja noin 2300 metrissä sijaitsevan Lac de Fenestren kohdalla muutamaa päivää aiemmin satanut hanki upotti jo koko ajan enemmän. Seuraamamme jäljet kuuluivat valokuvaajalle, joka oli jäänyt järven rantaan laitteistoaan virittelemään, joten tästä eteenpäin tie olisi tehtävä itse. Pidimme juomatauon ja tutkimme reittiä edessämme. Muutama sata metriä meistä ylempänä oli autioitunut myrskysuoja, jonka otimme tähtäimeemme sen näyttäessä järkevältä paikalta pysähtyä lounaalle. Arvioimme nousun kestoksi noin tunnin.

Hangen raivaaminen oli raskasta, lunta oli jo noin metri ja nousukulma muuttui välillä lähes 45-asteiseksi. Osa matkasta meni reisiin asti yltävässä nietoksessa puuskuttaen, osa käytännössä nelinkontin lumessa ryömien, jotta sai pidettyä painopisteen rinteessä kiinni. Takana alempana oli kiviä ja kallioita eikä sinne tehnyt mieli horjahtaa. Välillä istahdimme syvään hankeen katsomaan maisemia ja sopimaan, että ensi kerralla otetaan sitten lumikengät mukaan.

Olimme olleet vauhdin suhteen liian optimistisia ja kun pari tuntia myöhemmin saavuimme myrskysuojalle, olimme todella poikki. Samalla oli selvää, että ilman lumikenkiä, hakkua ja cramp-oneja ei Cime de Gélas’n huipulle asti ollut pääsyä, aika ei yksinkertaisesti riittäisi ja loppunousu ja sieltä lasku olisi todennäköisesti varsin epäturvallista.

Hitto. Jo toinen huiputuksen epäonnistuminen viikon sisään, kun myös Kebnekaiselle nousu jäi olosuhteiden pakosta kokeiluksi! Istuessamme lounaalla hieman alle kolmessa tuhannessa metrissä en kuitenkaan jaksanut harmitella. Koska tärkeämpää kuin se huippu oli kuitenkin tiedostaa se fakta, että tässä sitä istuskellaan vuorella uskomattomassa maisemassa, parhaassa seurassa ja eletään tätä hetkeä. Ja se, että taidot eivät vielä tässä vaiheessa riitä pidemmälle vaikka pitkälle on jo tultu. Jokainen tällainen reissu valmentaisi seuraavaan ja joka kerta oppii jotain uutta asiasta, jossa on kuitenkin vielä täysin noviisi. Tavoitteita minulla on paljon ja jokainen nousu ja lasku, veivät ne sitten huipulle tai eivät, antavat jotain lisää tuonne taskun pohjalle myöhemmin käytettäväksi. Fiilis oli siis joka tapauksessa hyvä.

Syötyämme alkoi keli heiketä. Aurinko oli mennyt piiloon, tuuli yltyi ja yllättävä matalapaine toi pilven kohdallemme. Myrskysuojan takana oli jonkun sata metriä kohoava harjanne ja päätimme, että jotta nyt edes pienen loppunousun reissuun saisimme ennen paluuta alas, kiipeämme sille. Jätimme varusteet suojalle ja lähdimme kahlaamaan lumessa kohti kallioseinämää. Seinästä erottui selkeä reitti, jota pitkin pääsisi kiipeämään ylös. Tai siltä se ainakin näytti alempaa katsottuna. Lähdimme vähän turhan itsevarmoina kiipeämään kallionseinämää, mikä nopeasti osoittautui melko typeräksi ideaksi. Seinä muuttui lähes pystysuoraksi nousuksi, joka oli käytännössä kalliokiipeilyä noin 70-asteisessa kulmassa. Jossain kohtaa tajusimme, että vaihtoehtoja ei ole, olimme nousseet jo sen verran matkaa, että oli turvallisempaa nousta ylös asti kuin kääntyä alas. Lähinnä siksi, että alas ei enää olisi päässyt ja vaihtoehtoja ei näin ollut. Adrenaliini virtasi ja pieni pelko hiipi kalsareihin. Jos ylhäältä ei olisi toista reittiä alas, olisimme kusessa.  Noin puolen tunnin pinnistämisen, haparoinnin ja pelonsekaisten tunnelmien jälkeen pääsimme harjanteelle ja istuimme taas turvallisesti lumessa. Katsoessamme alas juuri kiipeämäämme kalliota totesimme lähes yhteen ääneen, että tämä oli muuten sitten tosi typerää ja valtava riski, jollaista ei tässä vaiheessa harjoittelua pitäisi ottaa. Eikä oikeastaan missään vaiheessa, jos tarkempia ollaan. Harjanteen laelta paljastui vielä seuraava kallio, joka olisi pitänyt kiivetä jos olisi ylös asti halunnut päästä, mutta sydämen pamppaillessa neljääsataa totesimme, että emme lähde enempää riskeeraamaan. Nyt oli mieluummin aika etsiä turvallinen reitti alas, etenkin kun keli huononi koko ajan ja muutaman tunnin takainen auringonpaiste oli vaihtunut jo kevyeksi lumisateeksi.

Löysimme lumisen ja loivemman reitin takaisin myrskysuojalle ja pääsimme noin vartissa alas varusteidemme luo. Juomatauolla katselimme juuri kapuamaamme kalliota alhaaltapäin ihmetellen, että miten ihmeessä edes olimme alun perin päättäneet lähteä sitä kiipeämään. Taitaa olla niin, että näissä kiipeilyhommissa suurin riski onkin juuri kiipeilijä itse ja se halu ja pakko päästä ylös. Siis juuri se, jota ajattelin, että  pystyn hillitsemään riskien edessä. Tulipa otettua opetus siitäkin, ensi kerralla sitä ehkä osaa kartoittaa omaa tyhmyyttäänkin järkevämmin.

Aloitimme laskeutumisen alas, koska tarkoitus oli päästä Madonne de la Fenêtrelle auton luo ennen pimeän tuloa. Paluu oli onneksi hieman helpompi seuratessamme omia jälkiämme metrin syvyisessä hangessa vaikka polvet ja nilkat kovilla olivatkin. Uupumus alkoi painaa ja selässä matkannut rinkkakin tuntui monta kiloa aamua painavammalta samalla, kun lumisade, joka alemmas mennessä muuttui vedeksi, yltyi. Lopulta, noin kahdeksan tuntia lähtömme jälkeen, ilmestyi kukkuloiden takaa tyhjänä oleva alppimaja, jonka pihassa uskollinen Toyota Yariksemme jo väsyneitä kiipeilijöitä odotteli.

Ajellessamme takaisin kohti Nizzaa huomasin ajattelevani uupumuksesta, riskeistä, huonosta säkästä ja typeristä päätöksistä huolimatta, että olin taas rakastunut vuoriin vähän lisää.

tiistai 11. marraskuuta 2014


Reilu viikko lomaa takana ja toinen viikko vielä edessä. Makoilen ranskalaisella sohvalla ja katselen ulos sateista Rivieraa harmitellen, etten ottanut kunnollista sadetakkia mukaan reissuun vaikka olinkin säätiedotuksen etukäteen tarkistanut. Toisaalta, tässä sohvalla, johon neljäntoista vuoden aikana olen nukahtanut lähes joka kerta kun olen siihen istunut, ei takkia tarvitse. Tässä mieltä ravitsee uuden Pink Floyd -albumin lisäksi aamukahvi ja tieto siitä, ettei tästä tarvitse tuonne sateeseen nousta jos ei halua. Ja sadesäänkin pitäisi kai loppua huomiseen.

Vasta oikeastaan täällä huomaan miten väsynyt olen ollutkaan. Ensimmäinen lomaviikko meni Kebnekaiselle vaeltaessa ja reissun haavoja nuollessa. Matka oli onnistunut vaikka itse kliimaksi jäikin olosuhteiden takia kokematta, mutta fyysisestä levosta se oli kaukana ja päästyäni kotiin teki mieli nukkua päivätolkulla. Sunnuntaina isänpäivää aloitellessani poikani sanoi, että saan päättää koko juhlapäivän ohjelman itse ja  mieleni teki vain maata yhdessä sohvalla ja katsoa piirrettyjä. Nukahdin päiväunille jo ennen lounasaikaa.

Jotenkin sitä liian helposti mieltää, että kun tekee työkseen asioita, joita rakastaa, niistä ei tarvitse lomaa. Että kun harrastus ja intohimo on sellaisia, joilla itsensä samalla elättää, ei ole oravanpyörää, josta pitäisi hypätä pois. Se on kaunis ajatus, muttei toimi loputtomiin, koska kyllä kai jokainen tarvitsee tauon arjestaan, oli se arki kuinka luksusta tahansa.

Viimeinen vuosi on minulla mennyt ensin konkurssia vältelleen, sitten velkoja laskellen, toistaiseksi viimeisiä keikkoja järjestellen, Elbrusia varten treenaten ja kirjaa ja tätä blogia kirjoittaen. Kun keikat oli keikkailtu ja Elbrus kiivetty, alkoi kirjan painokuntoon saattaminen, sen julkaisu, jakelu myynti ja markkinointi, jotka ihan omasta valinnastani tein kaikki itse. Ja samaan aikaan takaraivossa painoi ne konkurssikypsän firman siivittämät velat, jotka eivät antaneet minulle lupaa pysähtyä kunnolla ja oli vain porskutettava eteenpäin. Vasta kun kämppä meni kaupaksi muutama viikko sitten ja sain maksettua noin 80 000 eurolla laskuja, huomasin olevani loman tarpeessa. Ehkä siksi, että nyt oli ensimmäinen hetki yli vuoteen, kun annoin itselleni luvan niin edes ajatella.

Syksyn mediamylläkkä kirjan tiimoilta on ollut melko kiivas, olen tehnyt kymmeniä ja kymmeniä haastatteluja soberismini tiimoilta. Samalla kun se on ollut mukavaa ja mielenkiintoista ja huomion määrä on ollut lähes häkellyttävää, se on ollut myös henkisesti rankkaa. Päivä toisensa perään olen joutunut haastattelujen yhteydessä käymään läpi kaikkea tapahtunutta ja monia niitä asioita, joita mieluummin tänään en enää ajattelisi vaan jatkaisin jo eteenpäin. Kirjan markkinointi on siis aiheuttanut ilon ja ylpeyden ohella myös surua, ahdistusta ja väsymystä, kaikista eniten jälkimmäistä, uupumusta siitä kun koko ajan mielen päällä on viimeisten vuosien tapahtumat. Mutta ehkä koko Kalliosta kukkulalle -kirjan julkaisu on minulle sitä, että nyt olen saanut ajatukseni ja mietteeni kansiin, jotka voin kohta sulkea ja jatkaa taas johonkin muualle.

Ei pidä ymmärtää väärin: Minä en valita. En ollenkaan. Itse olen kuoppani kaivanut ja ehdottomasti halunnut sen myös julki tuoda, kirjaksi painaa ja medioissa siitä puhua. Enemmän kuin väsyttävää, se on edelleen ollut antoisaa. Ja se valtava palauteryöppy, jonka olen saanut viime kuukausina on ollut osoitus siitä, että se on ollut oikea tapa toimia. Olen saanut satoja viestejä ihmisiltä, jotka ovat tarinaani törmänneet tai kirjani lukeneet ja saaneet siitä jotain. Lohtua, apua, kuka mitäkin. Niitä viestejä tulee edelleen lähes päivittäin, niissä kerrotaan elämäntarinoita, niissä kiitetään ja niissä kehutaan. Ihan aidosti olen ollut hämmentynyt  ja etenkin otettu määrästä, joka palautetta tulee, koska en ollut osannut sellaiseen varautua.

Mutta nyt oli silti hyvä aika lomalle. Kohta koittaa joulunalusaika ja silloin pitää käynnistää kirjamarkkinoinnin seuraava vaihe ja yrittää saada painos myytyä loppuun. Samalla luvassa on enemmän ja enemmän luentokeikkaa kirjan tiimoilta ja kaikkea muuta pientä hässäkkää, joten olen iloinen, että ymmärsin pysähtyä hetkeksi tähän väliin. Koska vaikka kuinka tällä hetkellä rakastankin sitä mitä teen ja monella tapaa elän yhtä pientä kirjailijaunelmaa todeksi, mieleni ansaitsi tämän pariviikkoisen levon.

Viime viikolla se lepäsi täydessä yksinäisyydessä Ruotsin tuntureilla lumimyrskyn paikoilleen pakottamana, tällä viikolla tässä nizzalaisella sohvalla, johon aina nukahdan. Ja kun tästä nousen koneeseen kohti kotia, uskoisin, että mielikin haluaa jo päästä joulun kirjamarkkinoiden ja muiden hommien kimppuun aivan uudella teholla. Siitä tietää, että loma on tullut tarpeeseen.

torstai 6. marraskuuta 2014


Jotenkin ajatuksissani ”kaupunginhotelli” kuulostaa juhlavalta, sellaiselta kaupungin ykköspaikalta, jossa järjestetään isoja juhlia ja johon vastanaineet vetäytyvät viettämään hääyötään. Tornion kaupunginhotellissa oli siniset seinät ja käytävillä haisi joku Old Spicen tapainen vanhemman väen partavesi. Se ei voinut olla kovin tuore tuoksu, koska en usko että näillä käytävillä oli kukaan kävellyt sitten 80-luvun. Talon juhlavuus loisti poissaolollaan. Pahin pelkoni ei onneksi kuitenkaan toteutunut, hotellin televisiosta löytyi kuin löytyikin maksukanavat! Aikuisviihdettä oli saatava vaikka väsyttikin. Olin juuri ajanut 450 kilometriä Ruotsin Lapista Suomen puolelle ja Tornion Kaupunginhotelli oli ensimmäinen löytämäni majoitus kaupungista.

Vain muutamaa päivää aiemmin olin ajaa posotellut reilut 15 tuntia ja 1170 kilometriä Helsingistä Kiirunan kupeessa sijaitsevaan Nikkaluoktaan, minne olin saapunut sunnuntaina yhdentoista aikoihin illalla. Ajomatka oli pitkä kuin synti mutta sujui leppoisasti aina siihen asti, kun autoni cd-soitin alkoi temppuilemaan ja jouduin viettämään matkani ruotsalaisten radiokanavien armoilla. Löysin mm. kanavan, josta tuli aplodeja aina kun sen käänsi päälle. Nimesin sen ”ruotsalaiseksi motivaatiokanavaksi”. Olin ehkä saapunut maahan missä ei tarvitse taputtaa itseään olalle, voi vain kuunnella aplodit suoraan radiosta aina tarvittaessa. Nikkaluoktassa oli pilkkopimeää ja viimeisen ihmisen olin nähnyt 60 kilometriä aiemmin Kiirunasta harhautuvassa risteyksessä. Olin todella ypöyksin. Saatuani auton tyhjälle parkkipaikalle tein leirin ja kävin nukkumaan, ulkona oli muutama aste pakkasta.

Maanantaina aamulla nousin kilpaa auringon kanssa. Edessäni oli 19 kilometrin matka Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren juurelle, mistä tarkoituksenani olisi seuraavana päivänä lähteä nousemaan kohti huippua. Selässä painoi 22 kiloinen rinkka, sää oli kirkas ja lempeä ja laaksossa oli täydellisen tyyntä. Olin kuullut reitin Kebnekaiselle olevan suhteellisen helppo ja motivaatio korkealla lähdin matkaan. Edellisen illan pimeydessä ei ympärillä näkynyt kuin mustaa ja auringonnousun paljastama upea tunturimaisema sai hymyn kasvoille. Löysin reitin lähtöpisteen, hyvästelin autoni ja aloin laittaa vaelluskenkää toisen eteen.

Ehkä ensimmäinen vinkki reissuni mielekkyydestä olisi voinut olla se, että reitillä ei ollut yksiäkään kengänjälkiä vaan raivasin hankea eteenpäin ensimmäisenä. Selvästi alueella ei ollut ollut ketään vähään aikaan. Olin kuitenkin niin innoissani tulevista päivistä, etten ajatellut asiaa sen enempää, nautin vain täydellisestä yksinäisyydestä vuorten ympäröimänä. Jossain kohtaa polkua oli kaatunut puu, joka oli katkennut noin metrin korkeudelta kuin puomiksi tieni eteen. Sitä syvän hangen kautta kiertäessäni naureskelin, että ehkä joku on tarkoituksella kaatanut koivun reitille kertoakseen, että tästä eteenpäin ei kannata jatkaa.

Polku Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle oli raskaampi kuin olin odottanut. Se näkyi välillä hyvin, välillä sai jo vähän soveltaa, että mistäs kohtaa sitä joutuisi painamaan eteenpäin. Aika ajoin eteen tulleet lumiset pitkospuut kuitenkin toimivat hyvänä maamerkkinä siitä, että etenen oikeaan suuntaan. Sen lisäksi seurasin etenemistäni puhelimestani GPS:n satelliittikuvan kautta. Vauhtini oli hyvä, joskin ehkä hieman liian ripeä, energiaa olisi voinut yrittää mieluummin säästellä kuin käyttää mahdollisimman nopeaan taivallukseen. Sään ollessa lähes täydellinen en kuitenkaan halunnut jarrutella koska tiesin, että olosuhteet voivat muuttua koska tahansa. Olin ennakkoon arvellut vauhdikseni noin 3-4 kilometriä tunnissa mutta reitin kunnon huonotessa mitä edemmäksi pääsin, etenin todellisuudessa vain 2-3:n kilometrin tuntivauhtia. Paino selässä alkoi tuntumaan sitä raskaammalta mitä pidemmälle pääsin ja mitä enemmän polku muuttui haastavammaksi. Pidin taukoja noin kolmen vartin välein ja yritin muistaa tankata nestettä paljon, asia joka Elbrusia huiputtaessa oli jäänyt tekemättä ja joka tuntui kehossa vielä pitkään sen jälkeen. Löysin aurinkoisen paikan lounaalle ja voin väittää, että nuudelit ja ruisleipä eivät ole koskaan maistuneet niin hyvältä kuin erämaassa järjettömän upeissa maisemissa.

Noin 12 kilometrin kohdalla polkuun ilmestyi jalanjäljet. Karhu, ajattelin. Ahma, valisti puhelimitse luontokuvaaja-ystäväni etelähelsinkiläistä city-vuorikiipeilijää. Huh. Yläpuolellani liiteli kotka. Tai haukka. Tai joku lokki, en ole varma. Haluan uskoa, että se oli kotka. Olin selkeästi tehnyt loukkauksen hänen ilmatilaansa ja hän tuli tunnistuslennolle. Taivaalla liitelevä valtava lintu näytti uljaalta.

Pimeys alkoi laskeutua jo kolmen aikaan oltuani liikkeellä noin seitsemän tuntia. Ajattelin kuitenkin ehtiväni ennen täyttä pimeyttä tunturiasemalle, joten yritin kiristää tahtia. Rinkka tuntui koko ajan vähän painavammalta. Läpi päivän valaissut aurinko, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut vuorten takaa näkyville, hävisi pilvien taakse ja alkoi hiljalleen sataa lunta. Aloin olla väsynyt. Välillä luulin näkeväni jo tunturiaseman edessäni ja innostuin, kunnes tajusin hämärässä tuijottavani vain kalliomuodostelmaa vuoren seinässä lumisateen yltyessä. Lopulta, kun pimeys alkoi jo olla ylläni ja lumisade yltyi, jouduin tunnustamaan, etten pääse määränpäähäni turvallisesti ja pysähdyin. Päätin edetä enää sen verran, että löydän hyvän paikan leirille ja jäädä siihen yöksi, olisihan se tunturiasema paikallaan huomennakin. Ikävä kyllä pysähtyminen tekisi myös huiputuspäivästäni raskaamman, mutta se olisi seuraavan päivän huoli, nyt olisi vain saatava nopeasti leiri pystyyn ennen kuin pimeys kätkee reitin maastoon.

Hetken taivalluksen jälkeen löysin leirille paikan kahden kukkulan välisestä pienestä notkosta, jossa rinne ei ollut jyrkkä ja jossa ympäröivät pensaikot ehkä vähän suojaisivat tuulelta. Otsalamppu päässä aloin pikaisesti pystyttää telttaa ajatuksenani, että kunhan leiri on kasassa, pääsen keittämään päivän ensimmäiset kahvini. Majoitukseni oli harjakorkeudessa viidessä minuutissa, missä ajassa vieressä odottava rinkkani oli jo peittynyt täysin lumeen sateen yltyessä. Jonkun kilometrin päässä pauhaavan kosken ääni taustalla oli vakuuttava.

Päästyäni telttaan ja saatuani varusteet sisään tuo kosken jylinä yltyi. Sen ääni kuulosti yhtäkkiä kymmenkertaiselta muutamaa hetkeä aiempaan verrattuna, ihan siltä kuin joku olisi kääntänyt hanat täysille auki. En edes ehtinyt ihmettelemään yllättävää volyymin nousua, kun ensimmäinen tuulenpuuska puhalsi kohdalle. Se painoi telttani katon alas ja sinkosi ilmeisesti alun perin huonosti kiristämäni köydet irti. Meteli oli huumaava. Ensin luulin, että luontokuvaaja-ystäväni oli ollut väärässä ja majoitukseni katolla makaa nyt se karhu, en nimittäin ollut koskaan nähnyt tuulen painavan kattoa ja alumiinikaaria täysin alas. Puhalluksen voima oli valtava. Pelästyin ensimmäistä puuskaa pahasti ja aloin miettimään vaihtoehtojani. Seuraavan, vielä kovemman puuskan, joka muuttui äkkiä koko ajan samalla voimalla puhaltavaksi tuuleksi, kohdalla tajusin, että vaihtoehtoja on tasan yksi: koteloitua makuupussiin teltan pohjalle ja pysyä paikallaan. Ulkona tuuli parikymmentä metriä sekunnissa ja lunta ja jäätä piiskasi vaakasuorassa lämpötilan tippuessa koko ajan kylmemmäksi. Päivän muutama lempeä pakkasaste oli tippunut nyt neljääntoista. Tuulen puhallettua kiristysköyteni irti pakkauduin telttani oikeaan reunaan estääkseni sen reunojen nousun, jolloin tuuli pääsisi pohjan alle. Selvää oli, että en voisi sijoiltani poistua tai koko leirini lentäisi taivaan tuuliin. Kahvikuppi tai iltaruoka jäi haaveeksi. Onneksi olin sen verran nestevajauksissa päivän rääkistä, että kusihätä hävisi pelkällä ajatuksen voimalla.

Maatessani päätä myöten makuupussissani teltan normaalisti puolentoista metrin korkeudessa oleva katto kiinni naamassani olo oli omituinen. Tiesin olevani turvassa niin kauan kun telttani kestää mutta silti luonnon järjestämä näytös pelotti. Entä jos jotain tapahtuu? Jos telttani hajoaa? Olen yksin erämaassa, viimeisen ihmisen olen nähnyt yli 80 kilometriä sitten. Pääsenkö takaisin autolle jos pakkotilanne tulee? Vai soitanko apua? Missä se ahma on?

Lähetin sovitusti isälleni tarkat koordinaatit sijainnistani ja olin iloinen, että puhelin toimi. Varavirtaa riitti ja yhteys kotiin oli olemassa. Päivittelin tilannetta Facebookiin kaverin nauraessa ”nykyajan vuorikiipeilijöiden some-olkapäälle”, että kuinka ”ennen kiipeilijät joutuivat vain rukoilemaan”. Itse olin iloinen, että yhteys oli, se antoi tarvittaessa jotain mihin keskittyä ja kevensi tunnelmaa, joka muuten oli käymässä raskaaksi. Välillä tyydyin vain makaamaan ja kuuntelemaan myrskyä, välillä jouduin pitämään kaksin käsin kiinni teltan tukikaaresta, ettei se vääntyisi poikki. Äitiä oli ikävä oikeastaan koko ajan. Pojalleni lähetin tekstiviestin, että kaikki on täällä hyvin vaikka samalla mietin, että missähän on lähin laskeutumispaikka helikopterille, jos joudun apua soittamaan. Jos olin lähtenyt etsimään yksinäisyyttä, sitä todella sain. En nimittäin usko, että ihminen voi enempää yksin olla, kuin vuorella keskellä talvimyrskyä pakotettuna paikalleen.

Jossain vaiheessa tuuli tyyntyi hetkeksi ja riskin uhalla sinkosin otsalamppu päässä ulos laittamaan teltan kiristykset kuntoon ja varmistamaan narut uusiksi. Ja onneksi sinkosin, se takasi minulle turvallisen yön. Seuraavat kymmenen tuntia nukuin pienissä pätkissä toivoen, että aamulla näyttää paremmalta. Haaveilin kahvikupista, oraaliseksistä ja BigMacista.

Puoli seitsemän aikaan tiistaina nousin ylös. Tuuli oli hieman tyyntynyt ja uskalsin jo vilkaista ulos. Aurinko teki hidasta nousuaan jossain Suomen suunnalla ja pakkasta oli edelleen lähes parikymmentä astetta. Makialta matkaani saamalleni untuvatakille tulisi käyttöä. Tuuli oli puhaltanut maaston varsin erinäköiseksi kuin miltä se eilen taivaltaessani näytti.

Oli aika tehdä riskianalyysi. Olin yksin tunturissa ja tunnistin kokemattomuuteni ääriolosuhteissa. Nyt ei oltu armeijan talvileirillä, missä näennäisen rankkuuden turvana olisi lämmitetty upseerien puolijoukkueteltta jossain parin sadan metrin päässä piilossa. Olin nukkunut huonosti ja tankkaamisestani huolimatta kärsin jonkinlaista nestehukkaa jäätyäni jumiin paikalleni ilman, että pääsin keittämään lumesta lisää juomavettä. Myöskään ruokaa en ollut pystynyt tekemään myrskyn silmässä ja olin käytännössä elänyt suklaalla ja muutamalla ruisleivän palalla viimeiset 15 tuntia. Edessäni olisi vielä 1500 metrin nousu vertikaalisuunnassa ja noin 13 kilometriä taivallusta huipulle mistä pitäisi päästä alaskin. Mikä ei onnistuisi jos myrsky nousisi uudelleen. Lisäksi tuulesta pakkautunut lumi oli piilottanut reittini alleen tehden siitä sekä vaikeammin huomattavan että raskaammin kuljettavan. Lisäksi olin henkisesti ja fyysisesti aika poikki edellispäivän vaelluksesta ja yön koettelemuksista, niinpä en nähnyt mitään mahdollisuutta jatkaa turvallisesti, riski olisi yksinkertaisesti liian suuri.

Harmitellen mutta tietoisena ratkaisun järkevyydestä, rupesin pakkaamaan leiriäni auringon noustessa tietäen, että paluumatka on pitkä ja todennäköisesti raskaampi kuin edellinen päivä sääolosuhteiden muututtua. Autolle oli päästävä ennen auringonlaskua joten jälleen jäi aamukahvit keittämättä. Suunnittelin pysähtyväni noin viiden kilometrin päässä näkemälleni laavun tapaiselle kahville. Siihen päästessäni olin jo niin poikki, etten jaksanut kaivaa Trangiaa esille.

Paluumatka oli haastava. Pakkanen oli kireää ja tuuli puhalsi naamaan. Eilisen lähes nuoskainen lumi oli jäätynyt ja askeleitaan sai varoa, etenkin kapeilla pitkospuupätkillä, joiden sivuilla oli jokia ja ilkeän näköisiä kivikoita. Samalla myrsky oli pakannut lunta isoiksi nietoksiksi ja välillä sai rämpiä polvia myöten hangessa sauvat kainaloissa. Ei paljoa enää ahman jälkiä näkynyt. Kuuntelin musiikkia pitääkseni tahdin yllä ja etenin kymmenen-biisiä-ja-tauko -säännöllä kiroillen soittolistallani olleita yli kymmenminuuttisia Moonsorrown biisejä. Täytin juomapullojani suoraan vuoristopuroista ja join raikkainta koskaan maistamaani vettä.  Lounastauolla poltin kieleni ahnehtiessani ensimmäistä kunnollista ateriaa vuorokauteen.

Lähestyessäni taas Nikkaluoktaa fyysisesti jo täysin romuna mietin, että onneksi oli järki päässä. Tässä kunnossa ja näissä olosuhteissa en olisi koskaan päässyt huipulle tai ainakaan sieltä alas. Jos en olisi kääntynyt takaisin, olisi reissu voinut olla kohtalokas kun se nyt oli ainoastaan opettavainen. Saapuessani taas reitille kaatuneen puun luo mietin, että olisi vain pitänyt uskoa vinkkiä.

En usko että olen koskaan ollut niin onnellinen nähdessäni autoa kuin saapuessani yhdeksän tunnin vaelluksen päätteeksi parkkipaikalle, mistä olin puolitoista vuorokautta aiemmin lähtenyt. Kello oli neljä, minua väsytti, itketti ja harmitti mutta samalla olo oli helpottunut. Päätin lähteä vielä ajamaan Suomeen päin, jotta seuraavan päivän matka kotiin ei olisi niin tuhottoman pitkä. Ja koska Kiirunaan oli matkaa ainoastaan 63 kilometriä ja siellä saisin ensimmäisen kahvini kahteen päivään.

Se kahvi maistui hyvältä. Se oli bensa-aseman konekahvi mutta ah niin täydellinen. Matkalla kuuntelin taas ruotsalaista motivaatiokanavaa ja mietin miten hienoa olisi, jos autoon saisi lisäosana musiikin tahdissa viuhuvat tuulilasinpyyhkijät.

Lopulta, reilun viiden tunnin ajomatkan, 38 kilometrin sauvakävelylenkin ja elämäni ensimmäisen tunturimyrskyn jälkeen nukahdin partavedelle haisevassa Tornion Kaupunginhotellissa kesken pornoleffan ensimmäisen kohtauksen.

torstai 30. lokakuuta 2014


17 astetta pakkasta, ei tuulta nimeksikään. Pilvistä mutta ei lumisadetta. Edellisenä päivänä 4-5 senttiä lunta. Näin lupailee pohjoismaiden paras sääpalvelu Yr.no tiistaille Kebnekaisen huipuille, samalle päivälle, jolloin tavoitteena olisi kohde saavuttaa. Lähtöpisteessäni Nikkaluoktalla, noin 35 kilometriä kauempana ja pari kilometriä huippua alempana, tarjolla on muutama pakkasaste, ohut lumipeite ja pilviä, jotka ainakin maanantaina tiputtavat jonkin verran lunta matkalleni.

Tällaisilla säätiedoilla matkaan. Sunnuntaina aamulla lähden ajamaan kohti Kiirunaa ja siitä noin 60 kilometriä eteenpäin Nikkaluoktaan, joka on lähin piste Ruotsin korkeimmasta vuoresta mihin autolla pääsee. Matkaa kertyy Google Mapsin mukaan noin 1156 kilometriä, eli ensin Ouluun ja siitä toinen mokoma vielä eteenpäin. Pyrin pääsemään matkaan heti aamusta ja näin hyödyntämään valoisan ajan joka minuutin ajaessa. Heinolasta kahvit ja siitä lounaalle Pihtiputaan Takkatupaan, joka on Suomen paras tienvarsiruokapaikka. Jos et ole kokeillut, suosittelen, takkatuvan marttojen ruokapatojen ääreen kannattaa ajella nimittäin kauempaakin. Syödessä kannattaa tutustua myös talon vieraskirjaan, johon lähes jokainen Suomessa koskaan kiertänyt bändi on laittanut terveisensä syötyään noutopöydän kotiruoat. Aika hyvin on Eppu Normaalista Lakupaaviin kaikille ruoka maittanut. Keikkabussien kuskit saavat Takkatuvasta kahvit ilmaiseksi.

Kaiken mennessä hyvin olen sunnuntaina illalla perillä Nikkaluoktassa, ehkä joskus kahdeksan jälkeen, kymmeneen mennessä. Luultavasti kuitenkin jo sen veran uupuneena ajosta, että suunnitelman mukaan leiriydyn yöksi ja aloitan matkani jalan kohti Kebneä vasta maanantaina aamulla.

Maanantaiksi lupailevat juuri sitä lumisadetta, piru vie. No, tuulta ei pitäisi olla, joten eiköhän tuosta selvitä ilman pahempaa kiroilua. 19 kilometrin päässä Nikkaluoktasta sijaitsee Kebnekaisen fjällstation eli tunturiasema, joka useimmille toimii lähtöpisteenä itse vuorelle nousuun. Tunturiasema on kuitenkin kiinni tähän aikaan vuodesta, joten sen palvelut jää ikävä kyllä käyttämättä. Asemalta noin 12 kilometriä eteenpäin ja 1,5 kilometrä ylöspäin on matkani pääkohde. Jos maanantaina jaksan, jatkan fjällstationilta vielä 5-6 kilometriä eteenpäin kaksihuippuisen Kebnen huippujen väliseen satulaan, missä pitäisi olla hyvä paikka tehdä leiri. Tämä helpottaisi seuraavan päivän huiputusta merkittävästi, koska matka raskautuu sitä mukaa kun nousu jyrkkenee. Eikä pidä unohtaa, että kannan selässäni rinkkaa, jonka painoksi olen arvioinut  noin 15 kiloa.

Jos tiistaina herään jo satulan laaksosta, voin taputella itseäni olkapäälle. Siitä mahdollisimman aikaisin aamulla aion suunnata kamat selässä kohti huippua. Kebnekaiselle menee kaksi yleistä reittiä, östra leden ja västra leden, idästä ja lännestä. Itäinen reitti on huomattavasti vaativampi ja sitä ei suositella lähdettävän kapuamaan ilman opasta. Reitti on lyhyempi kuin läntiseltä puolelta mennessä, mutta samalla jyrkempi ja loppunousu tehdään jäätikköä pitkin. Jäätikköä, jonka alapäässä menehtyi kaksi suomalaista kiipeilijää vuonna 2010 ja joka on muillekin, myös kokeneille kiipeilijöille, ollut kohtalokas. Niinpä minun taidoillani ei taida olla vielä mitään asiaa tuolle puolen kukkulaa. Västra leden on helpompi, lähinnä jyrkkää nousua tekevä haikki, jossa ainoastaan viimeiset muutama sata metriä korkeussuuntaan ovat isomman työn takana. Tätä ennen pitäisi vastaan rinteessä tulla Kebnekaisen toppstugan, puumökki vuoren laella, mihin voi jo jättää rinkan ennen lopullista huiputusta. Kaiken mennessä putkeen näkisin olevani Ruotsin korkeimmassa pisteessä tiistaina puolen päivän jälkeen.

Huipulla tuskin ehtii liikaa tuuletella, sillä valoisaa aikaa tähän aikaan pohjoisessa ei kovin kauaa piisaa. Summitin jälkeen tavoitteena on palata vielä 12 kilometriä takaisin fjällstationille asti ja viime kerrasta viisastuneena tiedän, että paluumatka vie enemmän aikaa. Elbrusin huiputuksen jälkeiset tuskan ja kauhun tunnit mielessäni tiedän nyt, että juhlimiset pitää jättää vasta siihen, kun leiriin ja yösijaan asti pääsee. Kunhan fjällstationin taas tavoitan, aion juhlia paistamalla lättyjä.

Keskiviikkona edessä on vielä 19 kilometrin vaellus takaisin Nikkaluoktaan autolle, joka toivottavasti on vielä paikoillaan odottamassa lähes 1200 kilometrin siivua takaisin Helsinkiin. Kotona aion olla torstai-ltaan mennessä.

Varusteet on tsekattu ja pakattu, persposket ovat täynnä Bepanthenia ja olen valmis. Kiipeily- ja ulkoiluliike Camussa, joka minua on kovasti tukenut ja auttanut alkuun uudessa rakkaudessani (siis kiipeilyssä, ei tuossa naisessa), sanoivat, että kyllä sä olet tyhmä jätkä kun tähän aikaan vuodesta lähdet. Ehkä niin, mutta eiköhän nämä ole juuri niitä typeryyksiä, mitä voi sitten kiikustuolissa joku päivä muistella. Lupasin laittaa tekstiviestin huipulta. Ja olla varovainen.

maanantai 27. lokakuuta 2014


Olen viime viikkoina ollut tolkuttoman väsynyt. Aamuisin väsyttää, iltaisin väsyttää, saatan nukkua usean tunnin päiväunia ja siltikin väsyttää. Huomaan olevani uupunut välillä pienempienkin asioiden edessä ja joidenkin arkistenkin asioiden hoito on ollut kauhean työn takana.

Aloin jäljittää oloani, koska se ei ole ollut ihan normaali. Eikä välttämättä kovin lupaavakaan miettien taustaani. Olen kuitenkin viime vuosien aikana oppinut ja löytänyt aika hyvät työkalut fiilisten tunnistamiseen ja niiden hoitamiseen, jo käytännön kautta osaan nykyään huomata, jos kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Tulin tulokseen, että tarvitsen lomaa.

En ole lomaillut käytännössä kunnolla yli vuoteen ja samaan aikaan on ollut kaikennäköistä myllerrystä päällä. Ensin hoidettiin masennuksen rippeitä. Sitten suunnittelin kirjan, jonka päätin tehdä omakustanteena itse. Siinä välissä treenasin ja kiipesin yhden vuoren, jonka jälkeen piti toteuttaa se kirja. Painosta tullut tuote kädessä piti vielä myydä ja markkinoidakin se samalla, kun yritti ymmärtää mitä omassa päässä tapahtui sen kiipeilyreissun jäljiltä. Jos vaikka en fyysistä työtä ole tehnyt sitä kiipeilyä lukuun ottamatta, pääni on käynyt aika kovilla kierroksilla läpi koko kevään, kesän ja tämän syksyn. Edeltävistä vuosista puhumattakaan. Tähän kun on sitten ynnännyt vielä kaiken maailman firma- ja työkuviot ja muut elämän ihmetykset, onko se nyt sitten ihme, että sitä on vähän uupunut.

Se, miksi uupumus on iskenyt juuri nyt mietitytti. Kunnes tajusin, että kaiken tämän ajan ja tämän vuoden suurin stressin aihe on ollut rahatilanteeni ja ne velat, jotka ovat jomottaneet takaraivossa koko ajan. Joka ikinen vapaapäivä, joka ikinen kesäinen hetki taustalla piili ajatus valtavasta velkataakasta, joka samalla kun ahdisti, piti varpaillaan. Se ei ikään kuin antanut minulle lupaa pysähtyä hetkeksikään, koska lorvimalla ei raha-asioita voi hoitaa. Tuntui, että velkojien suurennuslasi seurasi minua joka hetki ja jos olisin lomaillut, se olisi polttanut minut heti.

Rahastressi, kuten aiemmin kirjoitinkin, laukesi viimein muutama viikko sitten kun sain huhtikuusta lähtien myynnissä olleen asuntoni viimein kaupaksi. Kaupat tehtiin viime viikolla ja velkojen maksu alkaa tänään kauppasumman saapuessa tililleni. Samalla ensimmäistä kertaa vuoteen pystyn hengittämään tasaisesti. Se on myös aiheuttanut sen, että vihdoin pääkoppani on antanut itselleen luvan pysähtyä ja ottaa happea. Ja se pysähdys on alkanut purkautua uupumuksena.

On siispä reagoinnin paikka! Se on hyvä fiilis, kun huomaa tunnistavansa olonsa ja osaa siihen tarttua. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistuttavat siitä kuinka pitkälle sitä onkaan tullut niistä ajoista, kun reagoi ajatuksiinsa ryyppäämällä lisää tai paiskomalla kiviä ikkunoihin.

Nyt päätin ottaa muutaman viikon lomaa.

Kun velat on kuitattu, joku satanen tuonne tilille kai jää ja yritin miettiä niille parasta mahdollista käyttötarkoitusta. Pohdin viime viikolla, että mikä olisi se yksi asia, mistä eniten tällä hetkellä nauttisin, se paras henkinen pääoma johon juuri tänään haluaisin sijoittaa. Päädyin vuorille. Tai no, tuntureille. Ulos. Luontoon. Maisemiin. Vittumaisiin olosuhteisiin.

Lähden ensi sunnuntai-aamuna ajelemaan kevyen 1156 kilometrin siivun kohti Nikkaluoktaa, missä Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren, lähin parkkipaikka sijaitsee. Tarkoitus olisi olla perillä iltaan mennessä. Parkkipaikalta noin 35 kilometrin päässä ja 2099 metrin korkeudessa siintää läntisen naapurimme korkein piste ja sinne minä ajattelin itsekseni seuraavina päivinä taivaltaa. Ja toivottavasti takaisinkin vielä. En usko, että on parempaa tapaa nujertaa uupumus ja stressi kuin tämä.

Eilen illalla intoa puhkuen varustelistaa kasatessani muistelin Elbrusin matkaa ja sitä fiilistä, mikä kesällä lähtiessä oli ja mikä siellä vuorella syntyi, sitä kaikkea mitä se yksi matka minussa teki ja mitä se antoi. Tulin siihen tulokseen, että yksittäisten fiilisten ja kokemusten lisäksi parasta tässä kaikessa, viime vuosissa, sairastumisessa, siitä selviämisessä ja tässä hetkessä on se, että olen löytänyt sisältäni halun lähteä ja kiivetä.

Ruotsin lappi, ole minulle armollinen.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014


Ensimmäinen työpaikkani oli surffi- ja lumilautaliike Take Off Töölössä. Olin siellä koulun pariviikkoisen TET-jakson joskus ysiluokalla ja sen pohjalta menin seuraavana kesänä kuukaudeksi taloon kesätöihin. Asiakkaita ei juuri ollut ja päivät menivät lähinnä graffiteja paperille piirrellessä ja röökiä oven edessä poltellessa, mistä omistajat löivät minulle suoraan kassasta sata markkaa per päivä palkkaa. Ei ihme, että paikka meni konkurssiin melko pian.

Niin meni joitain vuosia myöhemmin myös surffikauppa Pulp, mikä oli seuraava työpaikkani ja oikeastaan ensimmäinen oikea työ jota tein. Tällä kertaa oli välillä jo asiakkaitakin, parhaiten rahaa tuli venäläisiltä, jotka tulivat tasaisin väliajoin Helsinkiin ja ostivat puoli kauppaa tyhjäksi, veikkasimme että vain myydäkseen kamat parempaan hintaan itärajan tuolla puolen, missä ei siihen aikaan pahemmin lumilautakauppoja omasta takaa ollut.

Urani Pulpissa ja lumilautahommissa katkesi vuonna 2000, kun sain kovasti haaveilemani työharjoittelupaikan Radio Citylta. Olin uneksinut työstä radiossa lähes koko pienen ikäni ja lähetellyt hakemuksia ympäri Suomen radiokenttää siinä toivossa, että joku uskaltaisi ottaa innokkaan mutta kokemattoman tyypin töihin. Ei uskaltanut. Kunnes päätin, että kerran vielä laitan viestiä suosikkikanavani ohjelmapäällikkö Jone Nikulalle yrittäen hieman erilaista lähestymistapaa kuin aiemmissa hakemuksissani. Selitin sähköpostin verran jotain jargonia siitä, kuinka joskus meinasin tykätä teknosta mutta en onneksi retkahtanut ja kuinka osaan soittaa sähkökitaralla Metallican Onen soolon huonosti. Jone vastasi lähes saman tien, että ”jumalauta mikä hakemus, tulepas käymään.” Tein työtä käskettyä ja jäin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Aluksi keittelin kahvia kaikille kovasti fanittamilleni radiojuontajille, kuten Ari Taposelle ja Anna Laineelle ja tietenkin Jonelle itselleen. Jone otti välillä päiväunia niin, että laittoi Slayerin soimaan täysilä huoneessaan ja nukahti tuoliinsa, minua nauratti. Pikkuhiljaa aloin saamaan lisää hommia, pieniä reportaaseja, haastatteluja ja sen sellaisia. Lopulta pääsin tuuraamaan Harri Niemeä viikonloppulähetykseen Harrin ollessa keikkareissulla Arto Munan kanssa ja unelmani oli täyttynyt. Olin 21-vuotias ja tein radio-ohjelmaa Radio Citylla. Harjoitteluni päätyttyä Jone löi käteeni työsopimuksen ja seuraavina vuosina tein lähes jokaista mahdollista ohjelmapaikkaa aamusta iltaan, satoja haastatteluja Paul McCartneysta Kerry Kingiin ja yli 5000 tuntia suoraa lähetystä ensin paikallisesti ja lopulta valtakunnallisilla taajuuksilla. Olen aina sanonut, että Radio City oli minun yliopistoni ja korkeakouluni samalla, kun muut ystäväni opiskelivat itsestään ties mitä fyysikoita ja ekonomeja.

Lopetin radiossa vuonna 2005 omasta tahdostani ajatellen, että olisi ehkä aika tehdä jotain muuta. Jäin kuitenkin freelanceriksi samalla kun perustin ensimmäisen oman yritykseni jonka tarkoitus oli tehdä albumi- ja musiikkipromootiota avun tarpeessa oleville yhtyeille ja levy-yhtiöille. Ensimmäinen oma promootiocaseni oli Ancara-yhtyeen debyttialbumi, joka nousi ilmestyessään albumilistan sijalle 26. Siihen aikaan listasijoituksilla oli vielä merkitystä ja sija 26 tarkoitti jopa jonkinlaista myyntiä kaupoista ulos. Olin taas onneni kukkuloilla ja näin silmissäni vuoden tiedottaja -titteleitä ja glooriaa Musiikki & Median Industry Awardseissa, koska pidin itseäni maailman kovimpana jätkänä. No, palkintokaappi ei karttunut, mutta yhtenä harmaana kevätpäivänä soi puhelin kesken päiväunieni. Vastatessani unisena pirinään, luurin toisessa päässä oli Elina Orma Welldonelta, Suomen sen ajan suurimmasta ohjelmatoimistosta, joka kysyi, että tulisinko heille töihin. Vastasin suunnilleen, että ”Mmitäköhähtotamänukun...mitä?” mutta jotenkin onnistuin sopimaan tulevani seuraavana päivänä käymään. Menin ja minut vastaanotti Orman lisäksi toinen agentti, Juha Juoni, sekä Welldonen omistajaperustaja Risto Juvonen. Juvonen oli, ja on, arvostettu mies musiikkialalla, Suomen suurin promoottori ja mies Metallican ja Madonnan takaa. Hänen työhaastattelunsa sisälsi kysymykset ”Sä oot tehny jotain radioo vai?” sekä ”Ai joku pari tonnii kuussa vai?” ja sain paikan.

Huvittavana yksityiskohtana myöhempiä aikoja ajatellen muistan ihmetelleeni miksi Welldonella, josta tuli sittemmin Live Nation Finland emoyhtiönsä mukaan, oli tosi paljon absolutisteja töissä. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että absolutistin ja alkoholistin raja on veteen piirretty.

Live Nationilla kauppasin hevibändeille kiertueita ja festareita seuraavat kolme vuotta. Jos en välttämättä pitänyt, ainakaan alkuun, kauhean paljoa itse työstä, pidin siitä ilmapiiristä ja niistä kuvioista, missä sitä tehtiin. Tunnelma Live Nationin toimistolla oli aina hyvä ja bändieni kanssa minulla oli kivaa. Myös huonetoverini Tiina Vuorinen, jota pelkäsin kuollakseni, osoittautui puolen vuoden murjottamisen jälkeen mahtavaksi ihmiseksi. Toimin lukuisten suomalaisten nykyään kansainvälisestikin tunnustettujen heviaktien agenttina ja managerina ja jonkinlaisena lastentarhanopettajana ollen lapsi silti itsekin. Elin rock’n’roll -elämää ilman, että minun piti itse soittaa mitään tai esiintyä, minä vain vaikutin taustajoukoissa ja join omat osuuteni keikkapaikkojen raidereista hyvällä omatunnolla.

Jostain syystä kuitenkin koin, että metallimusiikin ympärillä työskentely olisi helpompaa ja monella tapaa mukavampaa oman yrityksen puitteissa ilman Live Nationin kaltaisen jättiläisen byrokratiaa ja jähmeää päätöksentekoa. Olimme jossain vaiheessa ystävieni Jukan ja Villen kanssa alkaneet visioimaan omaa monitoimifirmaa, joka voisi palvella artisteja näiden omista lähtökohdista. Lause kuulostaa hienolta, mutta ei meillä oikeasti ollut mitään hajua mitä olimme tekemässä. Muistan vain, että päätös firmasta tehtiin ravintola Sävelessä lehtipihvien ja useamman tuopin jälkeen. Muutamaa viikkoa myöhemmin kävelin Risto Juvosen huoneeseen kertomaan, että minä lähden. Juvonen ei ilmoituksestani varsinaisesti pitänyt eikä puhunut minulle ainakaan vuoteen sen jälkeen. Se oli ensimmäinen polttamani silta muttei missään nimessä viimeinen. Mutta se oli sen oman firman arvoista.

Yhdisimme Villen ja oman promootiofirmani nimet ja näin Metalheadista ja Jotunheimista syntyi Metalheim marraskuussa 2008. Saimme toimiston Urho Kekkosen kadulta Tavastian yläkerrasta ja koimme olevamme musiikkiskenen pääkallopaikalla koska Juhani Merimaan ja Virpi Immosen toimistot olivat seinän takana.

Seuraavat muutamat vuodet teimme vähän kaikkea keikkojen ja festareiden järjestämisestä managerointiin, tuotantoon ja levy-yhtiöpromootioon, yhden levynkin päädyimme julkaisemaan. Metalheimilla oli hyvä maine ja vielä parempi artistikattaus kotimaisen hevibuumin ollessa huipussaan. Ei se firma meitä elättänyt kuin korkeintaan kädestä suuhun, mutta homma eteni, hauskaa oli ja visioimme, että viidessä vuodessa voimme maksaa kaikille kolmelle palkkaa ja tehdä tästä täyspäiväisen elantomme. Jossain vaiheessa kilpaileva yritys suunnitteli Metalheimin ostoa mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, koska pyysimme liikaa rahaa visiomme ollessa suuri.

Vuonna 2010, samalla kun Metalheim pyöritti jo ainakin 15 kotimaisen hevibändin keikkaruljanssia ja kolmen yhtyeen managerointia, sain kutsun saapua Universal Musicin toimarin pakeille. Tapasimme salaisesti Cafe Ekbergin aamiaisella missä Herra Toimitusjohtaja pyysi minua siinä croissantin ja myslilautasen välissä Universalin omistaman legendarisen Spinefarm -levy-yhtiön label manageriksi. Positio oli sellainen, josta Suomen kokoisessa maassa ei ollut varaa kieltäytyä ja ylpeänä otin pestin vastaan. Olin urani huipulla.

Innosta puhkuen aloitin Spinefarmilla marraskuussa 2010. Päässäni vilisi ideoita, ajatuksia ja intoa enkä malttanut päästä niitä toteuttamaan yhdessä hyvän porukan kanssa, jotka kaikki oikeastaan tunsin jo ennestään, Suomen raskaan musiikin piirit kun eivät kovin isot ole.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2012 istuin sunnuntai-iltana krapulassa Universalin toimistossa Merimiehenkadulla Herra Toimitusjohtahan kanssa ja allekirjoitin eropaperini.

En tarkalleen osaa vieläkään sanoa mitä niinä muutamana vuotena Spinefarmilla tapahtui. Firma, kuten musiikkikenttä yleisestikin, oli valtavassa murrosvaiheessa ja niin olin minäkin. Sen innokkaan alun jälkeen tuntui, että mikään ei mennyt niin kuin olisi pitänyt, niin kuin oli sovittu tai niin kuin olin visioinut. Samalla kun kvartaalitalouden paineessa pyrin tekemään firman kannalta tuottavia ratkaisuja, pyrin tekemään niitä myös taiteelliselta kantilta ja hyvin pian kävi selväksi, että näiden asioiden naittaminen minun päässäni oli utopiaa. Joko piti tehdä kompromisseja talouden kanssa tai sitten sainata ainoastaan kultamyyntiin yltäviä kunnianhimottomia yhtyeitä ja lopulta kumpikaan ei onnistunut. Samalla tuntui siltä, että lupauksia petettiin pöydän molemmin puolin koska kukaan ei tuntunut tietävän mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kaikki olivat turhautuneita ja koko Spinefarmin kohtalo oli epäselvä. Enemmän kuin katsoimme eteenpäin, tappelimme talon sisäisesti kaikesta. Lopulta, kaiken muun jälkeen ja viimeisenä niittinä, kun esimieheni päätti tehdä itsestään sankarin levy-yhtiön isoimman artistin silmissä uhraamalla minut narriksi, tunsin oloni petetyksi ja olin saanut tarpeekseni. Niin oli myös Universal ja lähettäessäni Japanista kännissä yöllä johtoryhmälle viestin, jossa haukuin esimieheni kaikille sanoja säästelemättä tiesin, että urani on ohi. Viikkoa myöhemmin oli eropaperit kädessäni ja muhkea eroraha tililläni. Oli kesäkuun viides, 2012.

Lähtöni Spinefarmilta on jäänyt todella epämääräiseksi. Myöhemmin kävi esimerkiksi ilmi, että työkavereilleni oli kerrottu erottamiseni syyksi aivan eri asiat kuin minulle, ja se tuntui, ja tuntuu vieläkin, erittäin omituiselta ja epäreilulta. En edelleenkään tiedä tarkalleen mitä muille on sanottu, tiedän ainoastaan, että osa heistä ei puhu minulle vieläkään. Puoli vuotta myöhemmin paikkani ottanut ystäväni erosi tehtävästään pitkälti niistä samoista syistä, joista minä olin esimieheni haukkunut ja tunsin, että ehkä nyt minuakin ymmärretään paremmin. Lopulta Spinefarmin johto siirrettiin Universalin alle ulkomaille mikä todennäköisesti koitui sen pelastukseksi.

Parin vuoden katastrofaalisen levy-yhtiöuran jälkeen palasin pöytäni ääreen Metalheimille ajatellen, että mikäs tässä, onhan näitä hommia ja oma firma on aina oma firma.

Samalla, kun tämä ura ja vuodet olivat puuskuttaneet eteenpäin, päässäni oli alkanut kehittyä jotain, jota en ymmärtänyt kuin vasta liian myöhään. Samalla kun työelämässä meni kaikki asiat kuin missäkin menestystarinassa ja tein uraa Suomen musiikkiteollisuuden keskiössä, henkilökohtainen elämäni oli syöksykierteessä. Olin sairastunut vaikeaan masennukseen, jota pitkään aikaan en ensin tunnistanut ja jonka lopulta pyrin piilottamaan. Se teki tuhoaan sisältäpäin samaan aikaan kun seisoin loppuunmyydyn Nosturin monitoritiskillä saamassa taputuksia selkään ja ylpeilin edustamieni artistien listasijoituksilla Musiikki & Mediassa Tampereella. Pinkfloydmaiset madot söivät pään sisällä reissatessani maailmaa New Yorkista Cannesiin suomalaisena musiikkimogulina ja hevivisionäärinä. Ja jossain vaiheessa, kun kulisseja alkoi olla liian vaikea pitää pystyssä, kaikki sekoittui yhdeksi valtavaksi mössöksi joka vain odotti kaikkien naamalle räjähtämistä. Se oli aikapommi, jota ei olisi kukaan voinut purkaa.

Näin jälkeenpäin haluan ehkä lohdullisesti ajatella, että se en ollut minä joka kaiken tärveli, se oli se sairaus. Ja koska tänään voin sanoa, että se sairaus on nujerrettu, uskallan ajatella kuitenkin selvinneeni voittajana. Vaikka taakse jäi sauhuavia raunioita ja rikottuja ystävyyssuhteita, olen itseni kanssa rauhan tehnyt ja lopulta kuitenkin yhtä uraa tärkeämpää on tämä hetki, tämä sateinen sunnuntai terveenä miehenä.

Niin, entäs tämä hetki sitten? Lopulta kaatui nimittäin se omakin firma. Kesän 2012 jälkeen, juotuani ne Universalin erorahat, haistatettuani vitut vähän kaikille ja osuttuani lopulta seinään oli sadonkorjuun aika. Kun ryhdyin viimeisten vuosieni vyyhtiä purkamaan, kävi ilmi että erorahojen lisäksi oli oman firmani tililtä nostettu aika paljon muidenkin rahoja maailman baaritiskeille sen musiikkimogulin pitäessä korttitaloaan pystyssä. Rahaa ei ollut ja kun tilanteeseen ynnättiin yleinen taantuma, keikkayleisön kaikkoaminen, hevibuumin laantuminen ja paniikissa tehdyt taloudelliset virheet, lopputulokseksi saatiin konkurssikypsä ohjelmatoimisto, jolla ei ollut rahkeita enää jatkaa. Yhteisestä sopimuksesta yhtiökumppanini Jukka ja Ville lähtivät omille teilleen ja minä otin harteilleni Metalheimin vastuun ja kaatamisen.

Päätin silloin, että aion pitää huolen, että kaikki saavat rahansa, meni firma konkurssiin tai ei. Että jokainen velka, lasku ja ryypätty penni maksetaan takaisin tavalla tai toisella.. Kaiken sen sekoilun ytimessä oli kuitenkin ollut lopulta vain minä itse ja jotta edes jollain tasolla voisin saattaa musiikkurani päätökseen kunniakkaasti, aioin maksaa jokaisen velan takaisin. Sen jälkeen olisin vapaa tekemään mitä haluan, koska omatuntoni olisi viimein puhdas, kaiken muun olen jo itselleni anteeksi antanut.

Ensi torstaina olen menossa tekemään asuntokaupat. Olen vihdoin saanut hyväksytyn tarjouksen kämpästäni ja mukavan oloinen nuoripari on löytänyt itselleen rahaa vastaan kodin. Kun kauppasumma saapuu tililleni, otan siitä ehkä screenshotin muistoksi, jonka jälkeen raha lähtee pieninä paloina eteenpäin velkojilleni ja siihen päättyy yksi 14 vuoden työura musiikkibisneksessä.

Jos tilille jotain jää, ajattelin viedä itseni syömään, huoltaa auton ja ostaa Pittsburgh Penguinsin t-paidan.

Sen jälkeen alan etsimään töitä. Vaikka jostain surffikaupasta.