Soberismia

Vaikkei tuolla ulkona juuri nyt ihan siltä näytäkään, niin siellähän se joulu jo huomenna odottaa.

En varsinaisesti voi sanoa olevani mikään suuri jouluihminen, etenkään minkäänlaisella uskonnollisella taustalla peilattuna, mutta nautin kuitenkin tästä ajan tuomasta rauhasta. Ja toki, kun seuraa kuusivuotiaan vilpitöntä iloa ja onnea ja päivien laskemista jouluaattoon, kyllähän siitä joulumieltä tarttuu aikuiseen vähän väkisinkin. Mitä enemmän tässä vuosia oman pojan kanssa kertyy, sitä enemmän sitä myös ajattelee joulua lasten juhlana. Ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen, että lapsen joulu on lämmin, rauhallinen ja ikimuistoinen. Ei kuitenkaan missään lahjamäärässä mitattuna, olen pyrkinyt pitämään sen kaoottisen kulutusjuhlan ja Coca Cola -joulun  poissa tästä taloudesta ja opettamaan, että joulu on enemmänkin yhteisen ajan juhla, muutama päivä vuodessa jotka on pyhitetty rauhalle ja läheisille.

Tästä on jo useampi vuosi aikaa, mutta yksi kuva suomalaisesta joulusta on piirtynyt mieleeni aika vahvasti. Muistan sen joka joulu ja se mietityttää.

Olimme taannoin ystäväni kanssa jouluaattoiltapäivänä etsimässä Helsingissä kahvilaa, missä voisimme sutaista sumpit naamaan ja vaihtaa kuulumiset vielä ennen kuin suuntaamme molemmat omien perheidemme luo. Tässä meidän suuressa internätiönal metropolissamme ei kuitenkaan löytynyt yhtäkään 24.12. auki olevaa kahvilaa, joten joidenkin mutkien kautta päädyimme vaihtamaan kuulumisemme Ruoholahteen johonkin paikalliseen olutkuppilaan, missä baarimikon ilme oli lähinnä hölmistynyt, kun kaksi nuorta miestä tuli tilaamaan keskarin sijasta kahvia.

Oli jouluaatto, kello oli suunnilleen kaksi iltapäivällä ja baarissa kantiksilla oli jo ilo ylimmillään. Mikäs siinä ystävien seurassa istuskella ja tempoa tuoppia naamaan omassa kantakuppilassa, samassa paikassa ja samojen ihmisten kanssa kuin todennäköisesti jokaisena muunakin viikon päivänä.

Mikä erotti tämän päivän kuitenkin niistä muista oli se, että juhlaa mukana viettämässä oli jonkun lapsi.

Mukana seurueessa istui arviolta noin 14-vuotias tyttö kokismuki kädessään. Selvästi olostaan ahdistunut tyttö istui vaiti katse lattiassa äitin ja iskän nauttiessa joulumieltään baaritiskillä. En tiedä kummalla oli lasittuneemmat silmät, vanhemmilla vai tyttärellä, eri syistä tosin.  Jossain vaiheessa tytär kysyi hiljaa voisiko hän lähteä pois, jolloin yhä juopuneemmassa kunnossa oleva äitinsä totesi tiukasti, että sinä et mene mihinkään, nyt on joulu!

Tyttö laski katseensa takaisin lattiaan ja silmistä valui kyyneleet. Ja nuo kyyneleet palautuvat mieleeni joka vuosi. Ne tyhjät silmät.

Ajattelen edelleen josko olisi pitänyt tehdä jotain, auttaa. Miten? Jotenkin. En tiedä. Mutta sen lapsen katse sattuu vielä vuosienkin jälkeen.

Ja joka vuosi toivon, ettei kenenkään tarvitsisi olla tuo tytär enää ikinä. Ja että kaikki ihmiset kaikkialla tekisivät kaikkensa, ettei noita tyttäriä tulisi lisää.

Koska nyt on joulu.

Huomenna aion tolkuttoman ylensyönnin ja mässäilyn lisäksi pitää poikaani sylissä mahdollisimman paljon. Leikkiä tämän kanssa uusilla lahjoilla, pelata, lukea, piirtää. Pitää huolen että hän muistaa sen tunnelman ja rauhan, joista näissä päivissä on kyse. Koska kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta.

Hyvää joulua kaikille.