Soberismia

Kävin viikonloppuna katsomassa kuinka PMMP lopetti kymmenen vuoden uransa Suomen pop-musiikin huipulla komeasti kahteen loppuunmyytyyn jäähallikeikkaan. Huikea kaksi ja puolituntinen veto oli melkoista tunteiden ilotulitusta ja saattoi yhtyeen ansaitsemallaan tavalla hautaan koko yleisön laulaessa lauluja tytöistä ja joutsenista ja pissahädästä todella komean tuotannon ja valoshown säestämänä.

Itselleni PMMP oli bändi, jota enemmänkin seurasin aina mielenkiinnolla sivusta kuin fanitin. Kuitenkin, Paula Vesalan göstasundqvistmainen tapa puhua pienistä asioista Jori Sjöroosin keveiden ja usein äärimmäisen tyylikkäiden sävellysten päälle jollain tapaa kuitenkin aina veti puoleensa ja, jos ei muuta, sai vähintään lakin nousemaan päästä. Minulle PMMP:n ehdoton ykköshetki on vuonna 2005 julkaistu Päiväkoti.

Vuonna 2005 asuin vaimoni kanssa Lönnrotinkadulla ja mielsin sen aina niin, että tuo biisi on saanut inspiraationsa sisäpihallamme olleesta päiväkodista, Paula Vesala kun asui tuolloin pihan toisella puolella. Kerran törmäsin häneen kaupassa ja mieleni teki kysyä onko näin. En kuitenkaan kehdannut. Päiväkoti liittyy myös yhteen niistä konkreettisista hetkistä, jolloin tunnistin pahan oloni ensimmäistä kertaa. Hetkeen, joka on piirtynyt mieleeni todella vahvana ja saa edelleen vähän rintakehän tykyttämään sitä muistellessa.

Joulupyhinä 2009, noin vuosi sen jälkeen kun olimme eronneet, päädyimme ex-vaimoni kanssa Ruoholahteen samoihin bileisiin ystävämme synttäreille. Siellä oli karaokelaitteet. En edelleenkään tiedä oliko se tahallista vai vain ajattelemattomuutta, kun vaimoni päätti laulaa Päiväkodin.

Muistan sen pakokauhun intron iskiessä PA:sta ulos. Menin baaritiskille ja tilasin viinaa. Paljon viinaa. Raakaa viinaa. Join ja join ja join koska en tiennyt mitä muuta tehdä. Olin seota. Biisin ”Tänään en oo sinun tyttö, enää en tiedä missä oot” –säe rakastamani ihmisen laulamana oli ehkä tuskallisimpia asioita nähdä, kuulla ja kokea, ja se hetki on palanut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Muistan, kuinka ulkona oli todella tuulinen pakkassää ja istuin juhlapaikan pihassa lumihangessa täysin sekavana surusta ja viinasta toivoen, että jäisin siihen ja hautautuisin lumeen. Olo oli täydellisen kaoottinen. Lopulta paras ystäväni tilasi taksin ja lähetti minut kotiin, missä kuuntelin Päiväkotia yksin lattialla maaten ja huutaen.

Meni monta vuotta, että pystyin palaamaan tuon biisin pariin. Lauantaina jäähallissa se sai edelleen vähän itkemään.  Mutta samalla myös vähän hymyilemään niille kyynelille.

Keikan jälkeen jäin miettimään sitä, kuinka vaikeaa onkaan lopettaa oikeaan aikaan, oli kyse sitten mistä tahansa. Liian moni bändi jatkaa liian pitkään ja syö näin loppuun sen arvon, mikä sillä on parhaimmillaan ollut. Liian moni suhde jatkuu liian pitkään, liian moni asia menee liian pitkälle ennen kuin ymmärretään lopettaa.

Lopetuspäätös on aina iso asia. Lopettaminen tarkoittaa aina isoa muutosta. Onhan verbi johdettu loppu-sanasta. Se on monille pelottava sana. Koska usein loppu merkitsee jonkun tutun, vanhan, turvallisen asian hylkäämistä, mikä tarkoittaa sitä, että jotain uutta tulee tilalle. Ja se on usein pelottavaa.

Yhtälailla PMMP olisi voinut jatkaa uraansa, joka varmasti, samalla kun ehkä oli ajoittain raskasta, maksoi aika monta asuntolainaa ja uutta autoa pihaan. Toi turvaa. Sellaisen hylkääminen on aina vähän pelottavaa, tuntemattomaan hyppäämistä. Ja vaatii rohkeutta.

Lopettaessani juomisen heittäydyin täysin tyhjyyteen tietämättä yhtään mitä edessäni oli. Luovuin kaikesta turvallisesta, koska koin että asiat oli menneet liian pitkälle. Eikä kyse ollut vain siitä viinasta. Kyse oli siitä, että minun oli tullut aika lopettaa se matka, jota tein itseni kanssa ja vaihtaa suuntaa ennen kuin tuhoutuisin. Minun piti muuttaa tapaani ajatella ja elää, muuttaa itseäni.

Se, lopettaako jotain oikeaan aikaan, selviää vasta myöhemmin. Vasta sitten, kun näkee itsensä ja asiansa kauempaa ja osaa tarkastella niitä uudesta näkökulmasta. Itse koin, että asiat olivat  omalla kohdallani menneet liian pitkälle, terapeuttini taas sanoo, että aika oli juuri oikea. Oikea siinä mielessä, että minulle kehittymässä ollut vakava persoonallisuushäiriö ei ehtinyt tehdä todellista tuhoa tai päästä pahimmalla tavalla valloilleen. Oikea siinä mielessä, että ehdin kuitenkin ottaa pohjakosketuksen ja oppia siitä. Jos olisin jatkanut vielä pidempään, voi olla etten olisi koskaan ymmärtänyt muutosta tehdä. Lopettaa.

Olin siis tienristeyksessä ja valitsin oikean reitin, siitä ei minulla ole epäilystäkään.

Olen varma, että eilisen viimeisen keikkansa jälkeen tänään, kun PMMP -leiri krapuloistaan herää ja selviää, he miettivät että tuliko nyt tehtyä oikea päätös. Siellä päänsärkyisinä mietitään, että perkele kun oli niin pirun kivaa ja minä niin noita tyyppejä rakastan, että olikohan tämä nyt ihan varmasti oikea ratkaisu tämä lopettaminen?

Se selviää heille aikanaan. Ei vielä. Se vaatii hetken hengähdyksen ja sen, että omat toimet näkee jonkinlaisen etäisyyden päästä. Vasta sitten voi tietää oliko päätös oikea. 

Ja jos ei ollut, toisin kuin jotkut asian mieltävät, aina voi palata. Jos siltä tuntuu. Se portti on auki aina ja jos PMMP on viiden vuoden päästä sitä mieltä, että hitto, ei se ehkä ollutkaan oikea päätös pistää pillejä pussiin, heillä on täysi oikeus paluuseensa. Ja minä olen mukana toivottamassa heidät tervetulleeksi. Toivon että esittävät Päiväkodin.

Koska, vaikka Helen Keller kuinka sanoo, että kun yksi ovi takanasi sulkeutuu, edessäsi aukeaa toinen, pitää muistaa että myös sen ensimmäisen oven pystyy avaamaan uudelleen. Niin ovet toimii. Niissä on saranat.