Soberismia

Muutaman kuukauden jaagaamisen jälkeen tein eilen illalla päätöksen. Liityin ensikertalaisten retkikuntaan, joka aikoo kiivetä ensi kesänä Mt. Elbrusille, Euroopan korkeimmalle vuorelle, 5642:een metriin.

Siis minä.

Aion kiivetä. Vuorelle.

Sillä sekunnila, kun päätöksen tein, minut valtasi samalla sekä pieni pelko, että valtava innostus. Koska tämä on luultavasti älyttömintä mitä olen koskaan tehnyt. Jos jotain voin kutsua haasteeksi, tätä.

Ahmin loppuillan juttuja Elbrusista ja nukkuminen oli vaikeaa.  Mielessä pyöri kaikki mahdollinen huipun valloituksesta vuoristotautiin, aivoödeemaan ja kuolemaan.

On kuitenkin muutama selkeä syy, miksi päätin lähteä tähän hulluuteen mukaan.

Niistä suurin on itseni voittaminen ja ylittäminen. 

Vuosi sitten lopetettuani juomisen pidin sitä suurimpana kohtaamanani haasteena. Mitä se monella tapaa olikin. Ja ajattelin koko matkan viime viikolla ohittamaani vuoden merkkipaalua, joka oli jonkinlainen henkinen raja siihen, että ihan oikeasti tiedän tähän pystyväni. Kun sitten vuosi tuli täyteen, olo oli voittamaton.

Samalla kuitenkin kun se ensimmäinen voitto oli suoritettu, tiesin tarvitsevani lisää. Sen seuraavan päänahan. Voittaminen ruokkii voittamista, sitä tulee ahneeksi.

Minulla oli pöydällä tarjous lähteä kapuamaan Elbrusille. Se oli ollut siinä pari kuukautta.

Olin ajatellut ettei minusta ole siihen. Ei minulla fysiikka riitä enkä minä mikään vuorikiipeilijä ole. Minähän olen vain keikkamyyjä  Etelä-Helsingistä, jonka harrastuksiin kuuluu sanaristikot. SANARISTIKOT. Ei näillä referensseillä mitään rinteitä kavuta. No okei, olin minä partiossa 15 vuotta, että ei tuo luonto nyt aivan tuntematon käsite ole. Mutta venäläinen luonto viiden kilometrin korkeudessa on.

Sitten päätin. Päätin, että onhan. On minusta siihen. Miksei olisi? Olen jo kerran tehnyt jotain, mihin en olisi ikinä uskonut pystyväni. Olen lopettanut juomisen. Olen voittanut masennuksen. Miksen pystyisi siihen seuraavaankin mahdottomaan?

Sitä paitsi, onko symbolisempaa voittoa, kuin kiivetä korkeimmalle vuorelle? Tämähän on lähes poeettista.

Päätin, että aion täyttää sanaristikon Euroopan korkeimmalla huipulla.

Toinen syy Elbrusille lähtööni on se, että ehkä etsin jonkinlaista päätöstä tälle tarinalle. Nyt olen ollut vuoden selvin päin juu, mutta kyllähän tähän joku draaman kaari pitää saada. Ehkä tarina masentuneesta juoposta, joka kahdessa vuodessa lopetti juomisen, niisti masennukselta nenän ja kiipesi Euroopan korkeimmalle huipulle on jossain määrin kaunis. Ja minä haluan siitä pääroolin.

Kolmanneksi, olen tiputtanut melkein 20 kiloa painoa kesästä 2012, nyt on aika laittaa tämä keho likoon. Ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä. Vahva mieli vahvassa kehossa. Sellaisena minä aion Elbrusilta laskeutua.

Ja siitä aion tässä blogissa kertoa.

Pitäisiköhän vaihtaa otsikko muotoon ”Elbrusismia”?