Soberismia

Sinne meni Ukon juhlinnat. Sipoon metsässä oli aurinkoista ja helteistä.

Tein sanaristikoita, lueskelin, puuhastelin poikani kanssa ja söin. Söinsöinsöinsöinsöin. Luulen, että minulla on makuuhaavoja mökkini pihan aurinkotuolista.

Makuuasento teki hyvää. Sillä joka kerta kun nousin ylös, alkoi vippaamaan päästä. Huimausta, hikoilua ja omituisia sähköiskuja jossain korvien välissä. Sama jatkuu edelleen. Huomaan, että leukaperäni ovat jännittyneet koko ajan, välillä tulee sydämentykytyksiä ja ahdistuskohtauksia. Aivot sanovat ping!

Ihan kuin olisi kännissä.

Ei sentään. Lääkitystäni vain ajetaan alas. Olen nyt minimiannoksen puolikkaassa joka toinen päivä ja se tuntuu. Etenkin fyysisesti. Jos jossain vaiheessa SSRI-annostukseni oli se maksimi 60 milligrammaa päivässä, nyt syön viittä milligrammaa joka toinen päivä. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi syödä viimeinen pillerin puolikas ja sitten sinnitellä ilman.

Vaikkakin olen enemmän kuin onnellinen, että pääsen lääkityksestä eroon ja jatkamaan elämääni siltä(kin) osin kirkkain mielin, on tällä hetkellä olo aika omituinen. Jopa ahdistava. Tässä kun fyysiset vieroitusoireet pahenevat joka päivä,  sitä vasta tajuaa, miten riippuvaiseksi sitä on tullut johonkin aineeseen. Se on aika pelottavaa. Että keho ja etenkin pääkoppa reagoi näin kovasti vastaan kun joku tietty aines kehossa vähenee. Voin vain kuvitella millaista on yrittää vierottaa itsensä esimerkiksi huumeista. Viinan kanssa kun minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia fyysisesti. Siis siitä luopumisessa.

Tämän hikoilun ja näiden päänsisäisten sähköiskujen keskellä en ole ehtinyt ajattelemaan ollenkaan, että mitä tämä kaikki tekee henkisellä puolella. Eli juuri sillä osastolla, jonka takia lääkityksen alun perin aloitinkin nelisen vuotta sitten. Kyseessähän on kuitenkin vahva masennuslääke.

Kun fyysiset oireet jossain vaiheessa poistuvat, jäljelle jää vain minä.

SSRI-lääkkeet, eli kotimaisittan selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjät,  lisäävät siis välittäjäaine serotoniinin pitoisuuksia aivoissa ja keskushermostossa. Tämä aiheuttaa sen, että tunnetilat tasoittuvat hallittavimmaksi. Olo on tasainen, masennuspotilas ei niin herkästi koe äärimmäisiä tunteita. Samalla siis, kun lääkitys leikkaa pois ne pahimmat alhot olotiloissa, ahdistuksen ja paniikkikohtaukset, leikkaa se myös yläpäästä suurimmat hurmostilat.

Ja nyt siis pitäisi alkaa elämään näiden kaikkien tilojen ja tunteiden kanssa. Hurmostiloja vastaanhan minulla ei ole mitään, mutta hieman silti jännittää, että millaisia fiiliksiä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Uskon kyllä vakaasti, että koska kupolini on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, pystyn ne kaikki kohtaamaan. Mutta jännää tulee. Ehkä jopa vähän pelottaa.

En ole esimerkiksi itkenyt moneen vuoteen. Vaikka voisi kuvitella, että kaiken paskakylvyn keskellä muutama kyynel olisi edes hieman auttanut. Mutta kun ei ole tullut. Ei lähde. Toisaalta, ennen lääkityksen aloittamista itkin niin kaoottisesti pitkän aikaa, että ehkä kiintiöni on vain täynnä.

Yksi SSRI:n yleisimpiä vaikutuksia on seksuaalisen kiihottumisen ja ylipäänsä panohommien ajattelemisen vähentyminen tai jopa loppuminen kokonaan. Tämä ei onneksi itselleni iskenyt pahimpana mahdollisena, mutta mistäs sen tietää. Ehkä minä kohta menen tuolla pitkin kyliä tissinkiilto silmissä hallitsemattoman erektion kanssa, joka sekin on kuulemma yksi lääkityksen lopettamisen yleisiä sivuoireita. Kannattaa ehkä ihan varmuuden vuoksi lukita ne tyttäret kotiin. Pyydän anteeksi jo etukäteen.

Tässä olen kohta vuoden puhunut siitä, kuinka olen tutustunut itseeni uudelleen suljettuani korkin viime syyskuussa. Nyt siinäkin käynnistyy ihan uusi vaihe kun pitää taas ottaa selvää ja muistella, että minkäslainen kaveri siellä pääkopassa oli ennen raskasta lääkitystä. Ja viinaa. Ja eroja. Ja masennusta.

Uskoisin, että yhdistettynä kaikkeen viimeaikoina kokemaani, ihan hyvä.

Ja sillä on varmaan koko ajan tolkuton boneri.