torstai 13. kesäkuuta 2013


Olen kiltti ihminen. Huolestuttavan kiltti. Miellyttämisenhaluinen.

Ystävät hei, lopettakaa nauraminen, mulla on pointti!

Ongelmani, jota en sinänsä ole kokenut koskaan ongelmaksi, on sairaalloinen tarve välttää konfliktia. Oli kyse sitten ystävistä, perheestä, työstä tai sunnuntaikävelyistä, sysään mieluummin  orastavan suuttumukseni syrjään, kun annan sen tulla ulos, koska en halua loukata tai sanoa pahasti. Tai no, oikeastaan haluan, mutta en halua kuulla mitään takaisin, en halua että minulle suututaan. Ja jos joku minulle suuttuu, sen sijaan, että se herättäisi minussa leijonan sisälläni, koitan mieluummin hyssytellä asian unholaan.

En koskaan teininä, nuorena, suuttunut vanhemmilleni. Kunnioitin heitä liikaa korottaakseni ääntäni heille. Yksi parhaita oppeja äidiltäni, josta myös pidin ja pidän kiinni aina, oli että vanhemmilleen ja opettajille ei kiroilla. Se oli kunnioitusta. Vaikka suututti, en koskaan vanhemmilleni haistatellut vittuja ja paskoja. En edes kukkasia. Vaikka kiukutti, pidin sen piilossa. Kunnioituksesta.

Olin vaimoni ja lapseni äidin kanssa yhdessä yli 12 vuotta. Emme riidelleet kertaakaan. Siis emme yhtä ainutta kertaa. ”Me nyt vaan ei olla sellasia riitelijöitä.” Sen jälkeisessä suhteessa korotin ensimmäistä kertaa ääntäni vastakkaiselle sukupuolelle. Suhteessa, joka muutenkin oli kaoottinen ja jossa ei kunnioitettu mitään, räyhäsimme kuin pienet terrierit. Mutta jos itsentuntonsa menettänyt masennuspotilas riitelee sairaalloisen narsistin kanssa, se on kuin yhdellä kädellä koittaisi taputtaa. Se on hyödytöntä. Ja aina sain siipeeni, joten aloin siinäkin suhteessa mieluumin lakaista asioita maton alle, kuin kohtaamaan ne. Niinpä riidatkaan eivät koskaan ratkenneet, ne vain patoutuivat.

Töissä olen kohdannut ongelmat hyssyttelemällä tai vaikenemalla. Saatan karhuta laskua ensimmäistä kertaa vasta kuukausi eräpäivän mentyä, koska en halua, että sille, joka laskunsa on jättänyt maksamatta, tulee paha mieli.

Älytöntä, eikö?

No, jutun ongelmahan on siinä, että jokainen meistä, ihan yhtä lailla kuin rakkauttakin, on täynnä vihaa. Ihan oikeutettua vihaa. Raivoa. Suuttumusta. Joskus vituttaa niin, ettei veri kierrä ja se on ihan normaalia. Oli syy sitten muissa ihmisissä, työssä tai vaikka naapurin koirassa, joka paskoi pihaasi.

Suurin osa ihmisistä, normaaleista ihmisistä, päästää tulemaan saman tien. Suuttuu ja sitten leppyy. Mutta en minä.

Ja kas, siinä on yksi isoista ongelmista. Jos suuttuu ja antaa tulla, sitä sitten myös mukavasti leppyy. Jos taas suuttumustaan ei päästä valloilleen, ei pääse leppymäänkään. Niin sitä agressiota sitten kertyykin tuhansiin pienen pieniin aivojen sopukoihin, ja jossain vaiheessa ne sitten pahimmassa tapauksessa purkautuvat ja moninkertaisena.

Olen pohtinut terapeuttini kanssa paljon syitä juomiseeni. Ehkä teimme eilen läpimurron, ehkä emme. Mutta ajatuksia eilinen sessiomme herätti.

Nostimme pöydälle teorian, jossa yksi syy juomisiini ja siihen, miten niistä tuli niin kaoottisia ja lopulta myös vaarallisia, olisi se, että se oli minulle se ainoa tapa purkaa noita patoutuneita ja jonnekin piilotettuja agression tunteita. Patoutumia. Kun en koskaan niitä kohteilleenkaan purkanut. Koska siis kyllähän minua vitutti ja monikin asia, mutta päästin ne ulos ainoastaan vetämällä tolkuttomat kännit.

Uskon, että teoriassa on perää. Koska muistan edelleen hyvin, kuinka älyttömän hyvän tunteen esimerkiksi se paljonpuhuttu kivi ravinolan ikkunassa toi. Siis mikään ei ole tuntunut niin hyvältä koskaan, kuin se hetki, kun valtava ikkuna meni sirpaleiksi minun ansiostani. Olin nirvanassa.

No, nythän olemme siis seuraavan ongelman edessä. Jos aiemmin purin patoutumat, tukahdetut suuttumuksen tunteet ja sokeat raivot siihen viinanjuontiin, mites nyt sitten? Koska kuten sanoin, kaikkia meitä vituttaa, kaikki suuttuvat, kaikki raivoavat, jos ei nyt joka päivä, niin ainakin viikottain. Ja se on ihan luonnollista, normaalia. Luonnotonta on ollut ainoastaan minun tapani käsitellä niitä tunteita. 

Joten, nyt kun pääkoppa paranee koko ajan ja korkki on kiinni, pitää alkaa varmaan tarttumaan tämänkin härän sarviin. Opetella puolustautumaan, opetella suuttumaan, opetella käsittelemään.


Edit. Tekstiä on editoitu 13.6. illalla. Siitä on poistettu kouluampumisiin liittyneet asiattomat ja turhan provokatiiviset kohdat, jotka aiheuttivat joissain kanssaihmisissä reaktion, jota en hakenut takaa, vaikka kärkevästi tykkäänkin kirjoittaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti