”Kyllä sinäkin Teemu vielä viinaa tulet juomaan, olen siitä aivan varma.”

Näin totesi hyvä ystäväni pari päivää sitten kuluttaessamme terassin penkkiä Kalliossa.

”Niin varmaan tulenkin”, vastasin täysin luontevasti.

Havahduin tuohon vastaukseeni oikeastaan vasta myöhemmin. Se tuli jotenkin liian helposti. Että niin, totta kai minä vielä joku päivä viinaa juon. Että tämä nyt vain on tällainen vaihe.

Oikeasti en tiedä. Onko tämä vain vaihe? Vai onko niin, että korkki on oikeasti laitettu lopullisesti kiinni. Tämä on kysymys, johon olen vastannut sekä muille, että itselleni moneen kertaan sanomalla, että en tiedä, en ole päättänyt. Aloin alun perin kutsumaan tätä toimintaani ”soberismiksi”, koska mielestäni absolutismi oli liian lopullinen sanamuoto. Ja ajatus. Kun lopetin yhdeksän kuukautta sitten, en oikeastaan tiennyt mikä oli suunnitelmani. Silloin ajattelin, että lopetan, ainakin toistaiseksi, ja katsotaan miten homma etenee.

Kun mietin miten paljon on tapahtunut sen jälkeen, on välillä vaikea uskoa itsekään, että mihin tässä on ryhtynyt. Tai oikeastaan päässyt. Silloin ajattelin, että juomisen lopettaminen auttaa siihen, että loppuu se aikuisen miehen sekoilu. En olisi voinut kuvitellakaan, millainen katharsis tästä koko prosessista olisi tullut ja mihin kuntoon pääkoppani (ja tietenkin myös Brad Pitt-tyyppinen ulkomuotoni) on päätynyt sen jäljiltä. Ja siis prosessihan jatkuu koko ajan, se on päättymätön.

Jos nyt narauttaisin taas korkin auki, tuskin tuo prosessi keskeytyisi. Siinä määrin on kirkastunut kaikki asiat, ja kirkastuvat yhä edelleen, että en usko, että nyt juomisen aloittaminen uudelleen olisi kovin tuhoisaa. Ei ainakaan niin tuhoisaa, kuin se oli vuosi sitten. Todennäköisesti hommahan toimisi aivan hyvin, ainakin alkuun, ja osaisin pitää juomiseni näpeissä, koska olen oppinut niin paljon sinä aikana, kun sitä en ole harrastanut.

Mutta.

Ensinnäkin, juominen nyt olisi pelottavaa. Todella pelottavaa. Se tarkoittaisi minulle kontrollista luopumista, kontrollista, jonka olen vihdoin saanut. Kontrollista omiin ajatuksiini. Olisi todella pelottavaa olla nyt kännissä. Pelkäisin itseäni.

Toisekseen, en todennäköisesti saisi siitä mitään. Siitä kännistä. En mitään krapulaa enempää. En mitään, mitä kaipaisin juuri nyt tai mitä en saisi kahvikuppini pohjalta, aamulenkiltä, Kaivopuiston auringonnoususta tai mukavasta illasta ystävien kanssa. Miksi siis vaivautua?

Ystäväni lempeässä Kallion illassa oli sitä mieltä, että koska demonini alkavat olla voitettu, ihan hyvin hän näkisi, että voin taas pulloni avata. Koska ”olet kuin uusi ihminen nykyään ja luultavasti osaisit taas pitää kivaa sen viinaksen kanssa.” Totta. Mutta kun minulla on kivaa nytkin.

Eli takaisin alkuperäiseen kysymykseen. 

Saanko muuttaa vastaukseni? En ehtinyt sitä vielä lukita!

Ei. En usko, että tulen enää juomaan viinaa.

Palasin muutama päivä sitten New Yorkin matkaltani ja olo on kuin akkulaturi olisi ollut piukassa nyt pari viikkoa. Tuntuu, että sain reissusta pienen voimalan verran virtaa lähteä kesään. Eli loma oli toisin sanoen onnistunut ja teki juuri sen, mitä loman pitääkin tehdä, antoi voimaa.

Muistan, kuinka joskus aiemmin tällaiset reissut olivat siinä määrin kuluttavia, että olisi toivonut ensimmäisenä työpäivänä matkaltaan paluun jälkeen vähintään toisen viikon lomaa toipuakseen ensimmäisestä. Sitä saattoi olla aivan poikki, turvonnut, krapulainen ja peilistä katsoi Vesa-Matti Loiri.

Yksi aika olennainen osa lomailua aikanaan oli nimittäin se viinaksen veto. Koska ai että kuulkaa kun sitä pääsi oikein ulkomaille asti tempomaan! Se se oli hienoa se. New Yorkin loputtomiin jatkuva yöelämä,  maailman cooleimmat drinkkibaarit ja ah, nuo kaikki syntiset kujat, jotka luokseen kutsuivatkaan. Sen lisäksi että ne lopulta veivät sen terävimmän kärjen siitä lomailusta, veivät ne myös lompakosta aika hyvän siivun. Ison maailman meininki, ison maailman hinnat. Jossain New Yorkissakin kun helposti maksaa sen 10-15 dollaria yhdestä drinkistä.

Ihmettelinkin, kun lähtiessä oli ongelmia saada laukku pakattua. Katsokaas kun ne rahat eivät menneetkään tällä kertaa Meatpackingin ja East Villagen baarikierroksiin, vaan näköjään SoHon kauppoihin. Ensimmäistä kertaa tuli shopattua kuin pieni tyttö karkkikaupassa. Koska oli varaa. Ja aikaa. Kun ei ollut krapulaa.

Rakastan New Yorkissa kuluttaa aikaani kävelemällä ja vain istumalla kahviloissa. Sitä tein nytkin. Se on parasta lomailua, se on inspiroivaa, se synnyttää aina jotain uutta. Siksikin on mukava palata taas arkeen, kun tuntuu, että päässä pulppuaa ideoita, kuin Studioravintola Paksun perustajilla konkurssinsa kynnyksellä. Ainoastaan sillä erolla, että omani saattavat olla kehityskelpoisia.

Sen lisäksi, että New York on mielestäni maailman inspiroivin paikka, käyn siellä, koska paras ystäväni Petski asuu siellä. Petski on yksi niistä, jonka olen tuntenut aina ja joka tuntee minut läpikotaisin. Oikean minut. Olemme tavanneet ensimmäisen kerran vuonna 1983 päiväkoti Onnelassa Ullanlinnassa, kun Petski ryömi penkin alta, jolla istuin. Jostain syystä muistan tämän. Sen jälkeen kävimme ala- ja yläasteen, lukion ja armeijan yhdessä, kunnes minä jäin tänne dokailemaan ja Petski lähti valloittamaan maailmaa. Monen vuoden seikkailujen jälkeen Petski asettui Brooklyniin. Hän on niitä ihmisiä, joita ikävöin usein ja jolle tiedän, että voin soittaa koska tahansa. Kun masennukseni aikanaan viimein diagnosoitiin, oli hän ensimmäinen, joka soitti jutellakseen. Kun lopetin viinaläträilyn, oli hän taas ensimmäisenä langan päässä. Petski on ystävä isolla kädellä.

Meillä on tapana jutella paljon. Oikeastaan, luulen että juttelemme Petskin kanssa kuin tytöt.

Puhuimme eräänä iltana siitä, kuinka paljon onkaan asioita, joita on oppinut elämästä oikeastaan vasta ihan viime vuosina. Tai vaikka kuukausina. Ja kuinka esimerkiksi yksinkertaisia sosiaalisen kanssakäymisen tapoja voi osata kunnolla oikeastaan vasta sitten, kun on täydellisen sinut itsensä kanssa ja rehellinen itselleen. Kuinka vasta sitten pystyy löytämään paikkansa ympäristössään.

Sitä kun kuvitteli aina nuorempana tietävänsä niin paljon. Ja vähän vanhempanakin. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että vasta näin 34-vuotiaana on oikeasti löytänyt vastauksia moniin asioihin. Että olisiko sitä pitänyt nämäkin asiat hiffata joskus jo kauan sitten. Omalla kohdallani tähän on avaimena ollut pitkälti pullon sulkeminen, joka on  saanut minut ajattelemaan asioita. Asioita kuten kuka minä olen, mitä minä ajattelen, mikä on minun paikkani täällä, mitä minä haluan. Ennen nimittäin yllättävän moni isokin kysymys sai vastauksensa vasta kun olin kännissä. Nyt huomaan, että ne vastaukset on olleet välillä aika hapokkaita. No, parempi myöhään jne.

Tai kuten Petski sanoi:

”Niin. Mutta ajattele. Sä opit 34-vuotiaana. Sulla on hyvällä tsägällä vielä kaksi kolmasosaa elämästä edessä. Jotkut ei opi ikinä.”

Koska olen todella niinku super busy täällä suurkaupungin sykkeessä ja mulla on niinku very important things to do, hyväksikäytän tällä kertaa muiden taitoa kirjoittaa ja ilmaista itseään.

Kirjailija John Steinbeckilla oli tapana käydä kirjeenvaihtoa ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Tuo kirjeenvaihto on nidottu yksiin kansiin nimellä Steinbeck: A Life in Letters ja se sisältää kirjoittajamestarin kirjeitä niin julkisuuden hahmoille kuin mm. lapsilleen.

Kirjoitusten joukosta löytyy vuonna 1958 Steinbeckin pojalleen Thomille kirjoittama vastaus pojan lähettämään kirjeeseen, jossa tämä kertoo rakastuneensa ensimmäistä kertaa. Isän vastaus on niin hieno ja koskettava, että se kolahti tällaiseen vaaleanpunaisen hattarasydämen omaavaan halinalleen (Olen siis tietenkin myös lihaksikas, tatuoitu, miehekäs ja niinku tosi cool ja karhea Marlboro-mies, toim.huom.) kuin skeitti Brooklynin katuun. Teksti myös ansaitsee tulla luetuksi uudelleen ja uudelleen. Siinä piilee aikamoinen totuus.

New York
November 10, 1958

Dear Thom:

We had your letter this morning. I will answer it from my point of view and of course Elaine will from hers.

First — if you are in love — that’s a good thing — that’s about the best thing that can happen to anyone. Don’t let anyone make it small or light to you.

Second — There are several kinds of love. One is a selfish, mean, grasping, egotistical thing which uses love for self-importance. This is the ugly and crippling kind. The other is an outpouring of everything good in you — of kindness and consideration and respect — not only the social respect of manners but the greater respect which is recognition of another person as unique and valuable. The first kind can make you sick and small and weak but the second can release in you strength, and courage and goodness and even wisdom you didn’t know you had.

You say this is not puppy love. If you feel so deeply — of course it isn’t puppy love.

But I don’t think you were asking me what you feel. You know better than anyone. What you wanted me to help you with is what to do about it — and that I can tell you.

Glory in it for one thing and be very glad and grateful for it.

The object of love is the best and most beautiful. Try to live up to it.

If you love someone — there is no possible harm in saying so — only you must remember that some people are very shy and sometimes the saying must take that shyness into consideration.

Girls have a way of knowing or feeling what you feel, but they usually like to hear it also.

It sometimes happens that what you feel is not returned for one reason or another — but that does not make your feeling less valuable and good.

Lastly, I know your feeling because I have it and I’m glad you have it.

We will be glad to meet Susan. She will be very welcome. But Elaine will make all such arrangements because that is her province and she will be very glad to. She knows about love too and maybe she can give you more help than I can.

And don’t worry about losing. If it is right, it happens — The main thing is not to hurry. Nothing good gets away.

Love,

Fa

Tähän sellainen sydänhymiö.

Rakastan New Yorkia. Tämä on maailman inspiroivin kaupunki.

Kävin New Yorkissa ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana ja rakastuin heti. Nyt taitaa olla yhdeksäs reissu menossa.

Rakastan kävellä New Yorkin katuja, hukkua miljoonien ihmisten ja kohtaloiden sekaan. Rakastan istua kahviloissa, terasseilla, puistoissa nauttimassa tunnelmaa. Rakastan SoHon ja Villagen pikkuliikkeitä, nuhjuisia diner-paikkoja ja jokaista syömääni hampurilaista.

Muutamat tehokkaat humalatilatkin on täällä vedelty. Kerran päädyin Chinatowniin laulamaan karaokessa Maija Vilkkumaata yhdessä biljarditähti Mika Immosen kanssa, kerran East Villagen kadulle leikkimään Transformers-sotaa pahvilaatikkoon pukeutuneena tuntemattoman, kadulla tapaamani naisen kanssa. New York tarjoaa aina yllätyksiä. Kerran havahduin Villagessa pelkät bokserit jalassa kadulta keskellä yötä. Olin ilmeisesti kännissä lähtenyt tupakalle ulos enkä ollut muistanut pukeutua. Tietenkään. Aiemmin illalla olin päätynyt harrastamaan seksiä hissiin.

Tämä kaupunki henkii loppumattomia mahdollisuuksia. Olen melko varma, että jos minulla ei olisi lasta, olisin avioeroni jälkeen viitisen vuotta sitten pakannut tavarani ja lähtenyt tänne. Ehkä olisin säästynyt paljolta. Tai tuhoutunut lopullisesti, ken tietää.

Eilen toteutin yhden nuoruuden haaveeni. Ostin viime viikolla, ennen tänne lähtöäni, skeittilaudan, ensimmäisen sellaisen yli kymmeneen vuoteen. Minulla on siis pitkä historia rullalautailuhommissa, jotka lopetin oikeastaan vasta tuossa reilu parikymppisenä, kun keho ei oikein kestänyt eikä aikaakaan enää oikeastaan ollut. Lisäksi ajattelin, että eihän nyt heviurpo, joka yrittää olla uskottava, voi skeitata. Olinpa typerä.

No, joka tapauksessa. Olin läpi teinivuosieni haaveillut pääseväni New Yorkiin skeittaamaan, rullailemaan pitkin tämän kyläpahasen katuja.

Eilen, auringon paistaessa, nähtiin Brooklynin katukuvassa lievästi ylipainoinen Pää Kii –paitainen maailman leveimmällä hymyllä varustettu suomalainen polkemassa liian kovalla vauhdilla pitkin Avenueja. En ole kokenut sellaista vilpittömän onnen tunnetta ehkä koskaan, minkä tunsin eilen rullatessani täydellä vauhdilla pitkin Williamsburgin katuja. Olin taas 16-vuotias.

Ne on näinä hetkinä, kun sitä tajuaa, miten paljon yksi päätös voi vaikuttaa koko elämään. Miten yhdestä ainoasta asiasta luopuminen voi saada koko mielen raiteilleen ja tuon valtavan hymyn takaisin kasvoille. Ne on näinä hetkinä, kun tajuaa, että olen tehnyt maailman parhaan päätöksen lopettamalla juomisen.

Eilen, rullaillessani katuja, päässäni soi uudelleen ja uudelleen Bad Religionin Hooray for Me –biisi.

Tell me,

Can you imagine, for a second

Doin' all the things

You ever wanted to?

Well, that's just what I do, so hooray for me

And fuck you

Istun junassa matkalla Turusta Helsinkiin. Väsyttää. Keväinen Suomi  auringonnousun aikaan on aika kaunis junan ikkunasta nautittuna.

Takana on neljän päivän kiertue hollantilaisen Anneke Van Giersbergnin ja tämän yhtyeen kanssa, joka onnistui yli odotuksien. Fiilis on siis muikea. Etenkin, koska Anneke Van Giersbergen tunnetaan ihanana, vilpittömänä ja vaatimattomana artistina ja sitä ja vielä enemmänkin hän todella oli.

Reissu oli myös ensimmäiseni selvin päin. Siis keikkareissu. Sellainen paheiden kylpy, missä viina virtaa ja missä järjestetään vähintään orgioita, tuhotaan hotellihuoneita ja poltetaan keikkabusseja siinä ohessa, kun välillä leikitään rock’n’roll jumalaa lavalla tuhansien kuolaavien juuri ja juuri laillisten neitojen edessä. Kyllä te tiedätte. Sellaista suurta ja mystistä rock-glamouria nenät valkoisena. Sellaista, mitä ei hullukaan tekisi selvin päin.

No, tämä hollantilais-yhtye oli niin pelottavan hienovaraista sakkia, etteivät raaskineet edes juomattomia viinoja backstagelta ottaa mukaansa lähtiessään nukkumaan heti keikan jälkeen. Aivan oikein. JUOMATTOMIA VIINOJA! BACKSTAGELLA! Ei onnistuisi suomalaisilta.

Kyseessä oli siis muutenkin hieman erilainen reissu kuin normaalisti, ei vain sen takia, että itsellä oli korkki kiinni. Mutta silti, ai että oli mukavaa istua kiertuebussissa selvin päin ja täysin krapulattomana! Yleensä näissä reissuissa pelkästään närästys on ollut sitä luokkaa, että on tullut äitiä ikävä. Eilen tuli ainoastaan sen takia, että oli äitienpäivä.

Parhaina kiertuemuistoina vuosien varrelta mieleeni ovat jääneet keikat Moonsorrow-yhtyeen kanssa sekä etenkin vuosittain järjestetyt Dimebag Beyond Forever –hyväntekeväisyyskiertueet, joilla toimin kiertuemanagerina. Kuten kuvitella saattaa, kummatkaan matkaseurat eivät ole olleet niitä selväpäisimpiä. Moonsorrown kanssa yritimme valmistaa aamuviideltä munakasta hautakynttilän avulla oululaisessa hotellihuoneessa foliohatut päässä, Dimebag-reissuista kertonee olennaisen se, että loppuvuodesta 2009 onnistuimme polttamaan bussin Lempäälässä ja seuraavana vuonna hotellinomistaja uhkasi tappaa minut Kuopiossa.

Hyviä muistoja kaikki. Mutta kyllä täytyy sanoa, että tämä töissä kiertueella oleminen on aika paljon helpompaa ja vähemmän kuluttavaa näin selvistellessä. Tällä hetkellä olo on sellainen, että takana on yksi parhaista reissuistani koskaan ja plakkarissa on hieman erilainen muisto noiden aiempien oheen. Hollantilaiset tarjosivat pehmeän laskun kiertue-elämään ja huomaan pitäväni siitä edelleen, vaikken juokaan. Pidän siitä ehkä jopa aiempaa enemmän.

Seuraavaksi sitten festareiden kimppuun!

Mutta sitä ennen Vapauden Luvattuun Maahan™.

Seuraava bloggaus tulee sitten New Yorkista.

Millainenkohan Amerikka on ilman viinaa?

”HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS

Asiano: R 13/2512

SELOSTUS ASIASTA

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Vahingonteko (8010/R/0056568/12)

Rikoslaki 35 luku 1§

26.8.2012 HELSINKI

Suominen on oikeudettomasti vahingoittanut As Oy Porthaninkatu 3:n omaisuutta heittämällä yhtiön omistaman, osoitteessa Kolmas Linja 6 sijaitsevan liikehuoneiston ikkunasta kiven läpi niin, että ikkunaan on tullut 30 x 30 cm reikä.  Kyseisessä liikehuoneistossa liiketoimintaa harjoittaa STK Friends avoin yhtiö pitämällä siinä Stadin Kebab Chili –nimistä ravintolaa.

Asianomistajien vaatimukset

Vastaaja Suominen on velvoitettava korvaamaan asianomistajalle rikkoutuneesta ikkunasta aiheutuneiden korjauskustannusten määrä 1276,18 euroa.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Syyksilukeminen

Vastaaja Suominen on syyllistynyt siihen vahingontekoon, josta syyttäjä on vaatinut hänelle rangaistusta.

Rangaistusseuraamus

Suomisen syyksi luetusta teosta seuraa sakkorangaistus.

SAKKO

Syyksi luettu rikos 1

30 päiväsakkoa a 51 euroa = 1.530 euroa

KORVAUSVELVOLLISUUS

Suominen velvoitetaan suorittamaan As Oy Porthaninkatu 3:lle Vahingonkorvauksena 1276,18 euroa.”

Sieltä se tuli, tuomio annettiin sopivasti syntymäpäivänäni. 

Tapahtuneen päivämäärä 26.8.2012 on yhdeksän päivää ennen kuin lopetin juomisen.

No. Tämä olisi voinut olla kuolemantuottamus tai ainakin vakava pahoinpitely, eli halvalla selvisin.

 Mutta jos nyt ei kuitenkaan ottaisi tavaksi.

Kylläpäs nyt vain on hyvä boogie.Siksi kirjoitan nyt ärsyttävän hyvänmielen liibalaaba-blogin. Sellaisen vähän kukkasille tuoksahtavan, joka ei sovi minun hevisaatananatsiperkele-imagooni kyllä yhtään. Sori.

Katselen tässä kello aamuviiden auringonnousua ja juon joka aamuista cappucinoani. Poika tuhisee unissaan tuolla sängyssä, kuuntelen Slayerin Seasons in the Abyss –albumia ja poltin juuri päivän ensimmäisen tupakan.

Perjantaina täytin 34 vuotta.  Aamu alkoi suru-uutisella kitaristilegenda Jeff Hannemanin poistuttua toisenlaisille metsästysmaille. En sinänsä osaa koskaan olla liian tunteellinen itselleni tuntemattomien ihmisten poismenojen alla, mutta kyllä sitä huomaa jonkun hermon värähtävän, kun omat suosikkinsa potkivat tyhjää. Slayerin Jeff Hanneman oli yksi heistä. Tätä ennen olen osannut tuntea surua ainoastaan Pink Floydin Rick Wrigtin kuoltua, Bathoryn sielu Thomas ”Quorthon” Forsbergin lähdettyä Valhallaan sekä etenkin lavalle kesken keikan murhatun Dimebag Darrellin elämän päätyttyä traagisesti. Hitto, siitäkin muuten on jo pian kymmenen vuotta aikaa.

Kuuntelin flunssapäissäni koko viikonlopun Slayeria, katsoimme poikani kanssa War at the Warfield –dvd:n ja kerroin Hannemanista. ”Pappa, miksi hevissä pitää aina heiluttaa tukkaa?”

Kerroin, että Raining Bloodin jokainen sointu on mielestäni nerokas. ”Niin minunkin mielestäni”, komppasi poika.

Perjantaina minulla oli pitkästä aikaa vieraita kotona.  Taisi olla jopa ensimmäinen kerta nykyisessä kodissani. Vähän niin kuin bileet. Paitsi että mehän olemme aikuisia. Eli ”illanistujaiset”. Ai kamala.

Istuimme pihassa, grillasimme ja katselimme porukalla lätkää. Joimme Reign In Blood –punaviiniä, itse nautin lahjaksi saatua Reign In Blood –viinimarjamehua ja nauroimme paljon. Sain lahjaksi Hulk-bokserit.

Oli todella nasta huomata, miten kivaa oli järjestää kutsut omassa kodissa selvin päin muiden juopotellessa. Oli sellainen olo, että kaikki on kuten ennenkin, kaikki on kuten pitääkin. Tunsin vilpitöntä onnea ystävien läsnäolosta.

Tähän sellainen sydänhyniö.

Huvittavan asian itsessäni huomasin seuraavana päivänä, kun lähdini S-markettiin palauttamaan illan saldoa pulloautomaatille. Kävelin kauppaan kaksi täyttä kassillista tyhjiä tölkkejä mukanani ja minua hävetti. En tiedä miksi. Turhaan joka tapauksessa. Silti teki mieli huutaa kaikille ympärillä, että NÄMÄ EI SITTEN OLE MINUN! MINÄ EN JUO!

Yhden pullon säästin. Pakkasimme siihen pojan kanssa kirjeen jossa luki ”Onnea! Olet saanut pullopostia!”, kävelimme Kaivopuiston rantaan ja heitimme pullon mereen. Sen jälkeen söimme suklaamuffinssit lounaaksi.

Ensi viikolla lähden parhaan ystäväni luo New Yorkiin. Sitä ennen edessä on vielä neljän keikan kiertue ihanan Anneke Van Giersbergenin kanssa Suomessa, kiertue, jota olen odottanut pitkään. Ja ensimmäinen kiertueeni selvin päin. Parhautta. Keikkabussit näyttävät varmaan vähän erilaiselta näillä silmillä.

Ohhoh. Mahtaa olla kesä tulossa, kun runosuoni pulppuaa tällaista vaaleanpunaista tekstiä. Antakaa anteeksi, mutta kun minulla on hyvä olla.

Eilen tuli kahdeksan kuukautta selvin päin täyteen. En edes huomannut merkkipaalua, kuin vasta tänään aamulla. Se kertonee siitä, että olen päässyt aika pitkälle.

Koska minä olen.

Vuosi sitten vapun jälkeisenä aamuna heräsin kevyeen jomotukseen. Minulla oli naama ruhjeilla, ylähuuli oli haljennut, alahuulesta oli mennyt hammas läpi, nenä oli turvoksissa ja rintalastassa oli hiusmurtuma.  Juotuani edellisenä päivänä, tuona työläisen juhlana, litran pullon Jägermesteria ja perinteiset kuohuvat päälle, yritin päihittää pihassani seisovat puutarhakalusteet menemällä niistä ilmeisesti yli. Tai läpi.

Äidille selitin olleeni töissä keikalla ja ajautuneeni moshpittiin. ”Kauheen vaarallinen tuo sun ammatti. Kuka uskoisi, että keikkamyyjällekin voi käydä noin.” No kuule niinpä, tää on kato rankkaa hommaa, äiti rakas.

No, tänä vuonna perinteitä vaaliaksemme pieni poikani suoritti samassa hengessä kaatumisen ja repi otsansa auki ja ruhjeille. Isäänsä onneksi viisaampana, tällä oli sentään kypärä päässä, joten säikähdyksellä selvittiin. Loppu vappuaatosta menikin sitten viltin alla vaaleanpunaisia panttereita katsoessa. Oikein hyvä.

Tänään heräsin kipeänä. Pentele. Ehkä kehoni on sitä mieltä, että kun edelliset 20 vuotta tänä päivänä on ollut jännä olo, tulee sen jatkua. Kroppa reflektoi historiaani ja muuttuu hitaammin, kuin mieleni. Jos näin olisi, en malta odottaa, millainen superleprasyöpä ja aids koittaa Tuska-festivaalin jälkeisenä aamuna.

Eilen tuli myös pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa kiva vähän juua viinaa. Johtuen ehkä siitä, että tämän vuoden toistaiseksi lämpimin päivä osui juuri eiliselle, kun koko kansa on joka tapauksessa puistossa juopumassa, oli sellainen jännä fiilis. Hetken mietin jo, että eihän se nyt ketään haittaa eikä keltään ole pois, jos tuosta nyt vähän kuohuviiniä otan, sitä kun oli kovasti joka paikassa tarjolla. Noin yleisesti olen koittanut välttää Kaivopuiston kaltaisia massajuhlia kiertämällä ne kaukaa, mutta jotenkin eilen sekään ei haitannut. Oli itse asiassa ihan mukavaa paistatella muun Suomen kanssa päivää, en edes häiriintynyt siitä, että ympärillä ryyppäsi rapiat 60 000 muuta ihmistä hassuissa hatuissa. Mielestäni viikon takainen Tallinna Suomi-urpoineen oli paljon karmaisevampi kokemus.

No, en kuitenkaan juonut. Mutta mieli teki. En tiedä mikä se tänä päivänä lopulta on, mikä saa minut olemaan juomatta. Kenelle sen olen oikeastaan velkaa?

Samalla, kun täällä hoen sanaparsia, kuten ”ihan sama” ja ”minä itse, itselleni”, en kuitenkaan täysin seuraa oppejani. Koska hedonismin hetkilläni minä voisin ihan hyvin ottaa sen pullon ja juoda silloin, kun kerran oma mieleni niin haluaisi. Takaraivossa kuitenkin jarruttaa usein se ajatus, että en voi niin tehdä. Aiheuttaisin pettymyksen itselleni ja etenkin muille, jos alkaisin taas juomaan, toisaalta myös päästäisin kaikki ne ihmiset juhlimaan, jotka ovat jo syksyllä selkäni takana naureskellen lyöneet vetoja viinalakkoni kestosta. ”Toi selvistely ei kesää näe.” Sitä nautintoa en aio heille antaa.

Jotenkin, jos nyt palaisin juopottelun pariin, minua hävettäisi aivan tolkuttomasti. Vaikka minunhan pitäisi olla vahva itsekäs ihminen, jolloin häpeä on turha tunne. Koska mitään sellaista, mitä itse haluaa, ei pitäisi hävetä. Jos siis nyt kuitenkin olisin vetänyt tolkuttomat pleksit, koska  siltä tuntui ja vähän sitä jopa halusin, olisiko minulla ollut tänään hyvä, vahva, itsekäs olo?

Ei.

Vuosi sitten aamulla häpesin peilikuvaani, tänään en.