Se on kuulkaa merkkipäivien viikko edessä.

Tällä viikolla täytän 34 vuotta. Mistä tulikin mieleeni, että pitääkin päivittää tuo blogin ingressi, missä puhutaan vuotta nuoremmasta, vähintään 100 valovuotta naiivimmasta miehestä, joka laittoi korkin kiinni syyskuussa.

Olen kohta 34 vuotta nuori!

Huomenna tulee 20 vuotta siitä, kun join ensimmäisen kerran viinaa. Se oli vappu 1993. Join kyllä jo vuotta aiemmin vähän kaljaa enoni häissä, kun minua muutaman vuoden vanhempi serkkupoika alkoi roudaamaan kaljaa aikuisten pöydästä meille pihaan. Mutta sitä ei lasketa. Vappuna 1993 join sentään pullon Gin Lemonia. Pääsin myös koskemaan tissiä ensimmäistä kertaa. Jos jonkun, niin sen muistan.

Mitäs muuta? Hitlerin kuolemasta on huomenna kulunut 68 vuotta, Prinssi Williamilla ja Kate Middletonilla taitaa olla kaksivuotis-hääpäivä, Loch Nessin hirviöstä tehtiin ensimmäinen dokumentoitu havainto tasan 80 vuotta sitten, Hindenburgin suurpalosta tulee tasavuosia ja Frendien viimeinen jakso näytettiin televisiossa yhdeksän vuotta sitten.

Kyllä, siitä on yhdeksän vuotta, kun Frendit loppui. Mietipä kauan siitä on, kun se alkoi.

Tällä viikolla tulee myös kahdeksan kuukautta täyteen selvin päin. Siitä olen vähintään yhtä ylpeä, kuin tuosta ensimmäisestä tissikosketuksesta.

Koska tämänpäiväinen kirjoitukseni on näin lyhyt, päätän sen haikuun:

Toukokuun eka

Valkolakkiurpoja

Toivon sadetta

”Minä en ole mikään helppo nakki.”

Mantra, jota terapeuttini kehotti, jos nyt ei alati toistamaan, niin ainakin miettimään. Tätä edelsi ystävällinen toteamus, kuinka olen ihan järkevä ja hyvä ihminen, jolla on oikeastaan vain yksi ongelma; naiset.

Kiva.

Oli aika, jolloin olisin voinut rakastua jokaiseen vastaantulijaan ja heittäytyä suinpäin suhteeseen, vaikka tiesin, ettei siinä ole järkeä. Ja niin kertaalleen  teinkin, melko verisin seurauksin. Sitten koitti aika, jolloin olisin voinut panna lähinnä kaikkea, mikä liikkuu kahdella jalalla ja millä on tissit.

Kun on masentunut, on helppo etsiä lohtua ja fyysistä lämpöä sieltä, mistä sitä saa ja kuvitella se ihastumiseksi. Kun oli tarpeeksi viinaa koneistossa, paha olla ja kotona odotti yksinäinen sänky, oli helppoa hakea itsetunnolle hivelyä jostain, kenestä vain, jos sellaista joku tarjosi. Siinä sitten viimeistään kolmannen alkavan tunnin känninylkyttämisen aikaan, kun kehtasi vihdoin tunnustaa olevansa sen verta jurrissa, ettei tänään kyllä kuti lennä, olikin sitten kiva käydä jonkun viereen nukkumaan.

Huh. Kuulostaapa romanttiselta. Ja säälittävältä.

Nyt kun mietin tuota tyyppiä, joka oli vielä kaiken lisäksi 15 kiloa painavampi hikoileva sika, joka kuorsasi kuin parinkymmenen metsurin tukkikämppä, minua lähinnä naurattaa. Kyllä siinä on kuulkaa romantiikkaa jaettu kylillä, kun Suominen lähti liikenteeseen.

Paljon on eritteitä kehoissa tuon jälkeen virrannut ja nyt tuntuu siltä, kuin asiat olisivat menneet päälaelleen. Se kertonee terveestä itsetunnon noususta ja sen paluusta. Nyt tuntuisi kovin kaukaiselta ajatukselta lähteä suin päin ihastumaan tai esimerkiksi panohommiin kenen tahansa kanssa, joka lämpöä tarjoaisi. Nyt koen itseni siinä määrin arvokkaaksi, että en antaisi itseäni kelle vain vietäväksi.

Kuulostaako ylpeältä? Itsekeskeiseltä?

Hyvä. Koska sitä se on.

Samalla tavalla, kuin viinanjuonti masennukseeni, näen että helppoheikkinä pitkin kyliä juoksentelu oli merkki siitä, että itsekunnioitus oli aika hakusessa. Kuinka sitä tarvitsi turvaa ja lohtua jostain muualta, kun sitä ei itsestään löytänyt. Se on tietenkin ihan ok, jos siihen malliin haluaa toimia ja siitä oikeasti apua saa, mutta minua varten se ei ole. Ei enää. Arvostan itseäni nykyään, ja saako sanoa vihdoin, niin paljon, että en enää hae sitä arvostusta muualta. Löydän sen minusta. Ja uskon myös, että koska arvostan itseäni, pitkästä aikaa rakastan itseäni ja minulla on hyvä olla, se näkyy ulospäin. Ja seuraavan kerran kun ihastun ja rakastun ja hyppään jonkun kelkkaan, jonkun joka myös itseään arvostaa, voin antaa enemmän, kuin koskaan aiemmin olen voinut. Voin antaa minut. Ja se on arvokkain ja rakkain asia, mitä minulla on annettavana.

Mutta minäpä en olekaan ihan helppo nakki!

Terveisiä Tallinnasta. Kävin juuri aamutupakalla ulkona ja hotellin respan leuka loksahti lattiaan. Ei varmaan ollut raukka aiemmin nähnyt krapulatonta suomalaista Virossa aamukuudelta.

Olen täällä ensimmäistä kertaa selvin päin. Tallinna on tällaisin silmin aika erinäköinen kaupunki. Kaunis. Täällä on mukava tunnelma. Hetkittäin. Ne toiset hetket nimittäin täyttyvät sellaisista tolkuttomista SUOMI FINLAND PERKELE KIMI RÄIKKÖNEN –huudoista samalla, kun joku Pena kaataa kaljaa suuhunsa, mitä nyt paikallisen tarjoilijan kähmimiseltä ehtii. Satamaan kun saapuu, ensimmäisenä tulee vastaan vähintään 87 viinatukkua ja strippibaari. Se kertonee meistä kaiken olennaisen.

Näin selvin päin ollessa sitä kiinnittää aika paljon enemmän huomiota muiden humalaan. Yleensä se ei vaivaa, etenkin kun on kaveriporukassa liikkeellä ja juopot ovat tuttuja. Tai vaikka keikoilla, missä silti vallitseva hegemonia on jotenkin lämmin, silloin se ympärillä olevien läträys ei niin haittaa. Mutta annas olla, kun menee omasta lintukodostaan ja mukavuusalueeltaan pois, esimerkiksi Tallinnan laivalle, niin johan sitä huomaa kuinka typeriä ihmiset ovat. Ja jotenkin, näin kuitenkin ulkomailla ollessa, tekisi mieli sanoa suomalaiset.

Saako yleistää?

Täällä Virossa suomalaiset ovat yksi lasteittain lahden yli roudattava apinalauma, joka juo aamukahdeksalta pään täyteen laivassa, koska muutahan tekemistä siellä ei ole, valtaa sitten Tallinnan kadut, anteeksi, terassit, ja sikailee. Huudellaan ryssää, kohdellaan palveluammattilaisia kuin roskaa ja ollaan maailman kuninkaita, koska se Rengon Autohuolto Oy:n kuukausipalkka tuntuu täällä joidenkin mielestä edelleen vähintään rahakylvyltä. Eilen lounaalla naapuripöytään formulaa katsomaan asettuneet sedät tilasivat oman voileipäkakun, haukkuivat tarjoilijan ja olivat hetken sitä mieltä, että paalulta startannut Nico Rosberg on suomalainen. Kun Rosberg Bahrainin GP:ssa tippui kärjestä keskikastiin, julisti sama Soomipoika-ryhmä, kuinka ”ei sillä oo edes Suomen passia! Se on sakemanni.” Riistivät Nico-paran kansalaisuuden koska se ei pärjännyt. MÄHÄN SANOIN ETTEI TOSTA RUUSPERISTA OO MIHINKÄÄN.

Saanko riistää Virossa dokaavien Suomi-ääliöiden kansalaisuuden? Mun mielestä niistä kun ei ole mihinkään.

Olen myös aina aiemmin laittanut Virossa merkille, kuinka palveluammateissa täällä olevat ovat kohtuuttoman tylyä, epäystävällistä ja harvinaisen epä-palvelualtista porukkaa. Ihan kuin niitä vituttaisi kaikki ja koko ajan.

En ihmettele enää yhtään.

Mielestäni jokainen, joka kuvittelee Helsingin ja Suomen olevan jonkun aallonharjan huippua, kansainvälinen, trendikäs ja todella hip ja jonka mielestä me pohjolassa olemme tyylikkään hillittyä nykytaidekansaa, voisi lähteä selvin päin viikonlopuksi Tallinnaan. Siinä kun istutte terassilla vesilasin kanssa, voitte ihastella, kuinka edessänne esittäytyy Euroopan älymystön huippu ja PISA-pisteiden huippumaa.

Tässä vapun lähestyessä tajusin, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun vedin ensimmäiset kännini. Vappuaattona 1993 tyttöystäväni oli hankkinut jostain Gin Lemon pullon, jota lähdimme Kaivopuiston rantaan tyhjentämään. Sää oli kaunis, viina pahaa ja loppuillan sekoilimme pitkin Kaivaria ja pussailimme.

20 vuotta on aika pitkä aika, kun miettii että vähintään joka toinen aamu kuvittelen edelleen olevani parikymppinen. Ja tuohon aikaan mahtuu tolkuton määrä hetkiä, kokemuksia ja ihmisiä, joita en olisi koskaan saanut tavata ja kokea ilman viinaa. Millaistahan olisi ollut olla aina selvin päin? Varmaan aika tylsää.

Rakas ystäväni tässä joitain viikkoja sitten halusi alleviivata minulle sitä, että ei se dokaaminen aina niin kauheaa ole ollut. Että kuinka paljon hyvää se on minulle antanut ja kuinka paljon rikkaampi olen saatuani kokea tämän kaiken. Ihan lähtien siitä, että en todennäköisesti häntä tuntisi, ainakaan samalla tavalla, jos olisin ollut aina selvin päin. Tai ainakaan jos en olisi juonut Tampereen Sauna Open Airissa niin tolkutonta määrää viinaa, kuin tein 2006. Ja oikeassahan hän on. Niin moni alkoholituotteiden ohjaama polku ja oja on tehnyt minusta minut, että en voi sitä kieltääkään. Se, että nyt olen ollut muutaman hassun kuukauden selvin päin ja vaahdonnut siitä, kuinka vihdoin olen taas minä ja kokonainen, ei poista sitä tosiasiaa, että sen kokonaisen tyypin tekoon on tarvittu myös aika monta siideriä. Ja onnistunutta sellaista.

Olen miettinyt pienen poikani kasvaessa, että mitenköhän tulen suhtautumaan tämän teinivuosien viinakokeiluihin ja sekoiluihin. Koska varmaahan on se, että sellaiset on edessä, muodossa tai toisessa. Miettiessäni omia nuoruusvuosiani, voisin sanoa, että eniten vastuullisuutta itsestäni ja tunteistani opin ryypätessä. Eniten sosiaalisia taitoja, normaalia ihmisten välistä dynamiikkaa ja puolustuskykyä opin niiden nuorena vastaan tulleiden tilanteiden ja iltojen kautta, jolloin porukalla Koffin puistossa piilottelimme poliisia pusikoissa.

Ihan vilpittömästi uskon, että yhdistettynä järkevään, rakastavaan ja kasvattavaan kotiin, teini-iän viinahommat, kaikkine hölmöilyineenkin, ovat kasvatuksellisesti vahvistavia. Sen tiesi jo yhdeksännen luokan opettajammekin, joiden kanssa vietimme kaksi viikkoa luokkaretkellä Ranskassa. Meillä oli vapaus tehdä mitä halusimme mutta vastuu siitä myös. Aika hyvä opetus 16-vuotiaalle ulkomailla.

Uskon, että pystyn tarjoamaan vanhempana lapselleni sellaisen pohjan, että kun tämä tulee viinaksensa kokeilemaan, hän tietää mitä tekee. Jos hyvin käy, hän oppii sitä kautta elämästä paljon sellaista, jota minä en pystyisi opettamaan. Ja pääsee kokemaan ja näkemään asioita, joita ei muuten ehkä näkisi.

Olisi siis todella tekopyhää esittää viinanatsia joskus kymmenen vuoden päästä, kun poika tuolla kylillä sekoilee. Tärkeintä olisi opettaa se sekoilemaan vastuulla. Ja kasvattaa siihen mennessä järkevä ja tasapainoinen ihminen tähän maailmaan, joka tajuaa itse missä menee raja, mitä saa tehdä ja mikä on vain typerää. Koska, kuten kaikessa, paras tapa ymmärtää asioita on tajuta ne itse oman elämisen ja tekemisen kautta.

Pitää vain toivoa, että poika tajuaa asioiden tolkun nopeammin, kuin isänsä.

Olen viime aikoina alkanut toistaa useammin sanapartta ”ihan sama”.

En välinpitämättömässä merkityksessään, vaan enemmänkin positiivisella kaiulla. Sellaisena itsetunnon omaavan ja itsestään tietoisen aikuisen elämänohjeena.

Olen aiemmin, varsinkin omina epävarmuuden ja masennuksen sävyttäminä aikoinani ajatellut liikaa, mitä esimerkiksi muut minusta ajattelevat. Kun edellisen suhteeni jäljiltä itsetuntoni oli löydettävissä lähinnä katuojasta ja kello kolme baaritiskiltä, olin liian peloissani tekemään niin kuin itse halusin. Tein niin kuin oletin että pitäisi tai mitä muut halusivat. Nyt, kun alkaa löytyä taas mies täältä sisältä, olen alkanut karistaa moisia aatoksia toteamalla yhä vain useammin, että ihan sama. Ihan sama, mitä minusta ajatellaan. Ihan sama miltä näytän. Jos minä siitä nautin, ihan sama.

Alan huomaamaan, miten paljon epävarma ajattelu rajoitti tekemisiäni, ajatuksiani, elämääni. Ja kuinka paljon oli asioita, joita olisin aina ehkä halunnut tehdä, mutten uskaltanut. En siksi, että minua jännittäisi, vaan siksi, että ajattelin liikaa mitä muut siitä ajattelevat. Älytöntä. Ymmärtääkseni näin toimii itseään ja paikkaansa etsivät teini-ikäiset, ei aikuiset miehet?

Jotenkin elin niin, että en voi tehdä mitään, mikä esimerkiksi tekisi minusta hölmön. Joskus omassa kuplassani mietin, ettei minun asemassani oleva ihminen voi käyttäytyä tietyllä tavalla, koska esimerkiksi isyys, työelämä ja arvostus.

HAaahahahHAHahahahahahahahahahahaha.

Samalla kun ajattelin tähän malliin, en kuitenkaan nähnyt esimerkiksi mitään hölmöä siinä, jos dokasi itsensä ääliöksi ja sekoili puolialastomana menemään jotain Kallion katuja. Koska eihän se ollut hölmöä, se oli niinku tosi hassu känniläppä. Mielestäni ei ollut hölmöä heitellä kiviä ikkunoihin ja herätä putkasta, koska sehän oli niinku vaan känniurpoilua.

Kuinkahan moni on pitänyt minua täysin idioottina juuri silloin?

Niin. Kännissä sitä uskalsi antaa palaa. Ei ollut niin väliä, jos oli vähän urpo ja jos karaoke-baarissa lauloi päin seiniä. Tai esimerkiksi nousi alasti, pelkkä stetsoni päässään, Turun Klubin lavalle yleisön eteen laulamaan Panteraa. Se oli ihan ookoo, koska oli vähän kännissä ja niinku tosi hauska.

Nyt, selvin päin , olen alkanut huomamaan, kuinka epävärma sitä itsestään olikaan. Kuinka vasta tolkuttoman viiinarallin päätteeksi sitä uskalsi yrittää olla jotain, samalla kun muina päivinä ja iltoina sitä oli tolkuttoman hillitty ja pelokas. Ainoastaan kännissä uskalsi sanoa, että ”ihan sama”.

Pari viikkoa sitten olin karaokessa ensimmäistä kertaa selvin päin. Lauloin Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luon ja Sugarhill Gangin Rapper’s Delightin. Ihan sama kuinka hyvin tai huonosti ne menivät, minulla oli järjettömän hauskaa. Lauantaina ystäväni syntymäpäivillä intouduin tanssimaan ja laulamaan Bon Jovin tahtiin melko kovaa. Ihan sama miltä se näytti, minulla oli hauskaa.

Jo kauan haaveeni on ollut kokeilla stand-up komiikkaa. Siis nousta itse lavalle. En ole kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään, koska aina kuitenkin olen ajatellut, etten minä sellaista voi tehdä. Sehän olisi kauhean noloa, jos en olisikaan hauska. Ja että ihmiset ei nauraisi. Ajatus on silti tykyttänyt takaraivossa, koska samalla olen kuitenkin ajatellut, että minulla olisi sanottavaa. Ja juttuja kerrottavana. Jos vain uskaltaisin.

Viime viikolla ilmoittauduin stand-up kurssille, jonka lopputyönä on keikka yleisön edessä. Ja aion sen keikan vetää.

Koska mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Se että ihmiset ei naura, olen huono ja yleisö pitää minua hölmönä?

Ihan sama.

”TÄLLAINEN TYÖ SAA SINUT JUOMAAN LIIKAA!”

Näin huusi Iltalehden otsikko eilen, ja jatkaa:

“Työterveyslaitoksen tuoreen Päihdeongelmaoppaan mukaan erityisesti tietyt toimialat ja työtehtävät saattavat altistaa työntekijän päihdeongelmille.

Esimerkiksi huonosti suunniteltu työ ja apuvälineiden puuttuminen, sekä tiukat määräajat ja kiivas työtahti madaltavat pulloon tarttumisen kynnystä.

Päihdeongelmille altistavat myös vuoro- ja etätyö, sekä työpaikan likaisuus ja meluisuus.

Oman riskinsä tilanteeseen tuovat myös työtovereiden ja esimiehen kanssa vallitsevat ristiriidat, sekä työntekijän kokemukset syrjimisestä ja ennakkoluuloista.

Stressaavat yt-neuvottelut voivat omalta osaltaan saada työntekijän hakemaan helpotusta päihteistä, jos pelko oman työsuhteen loppumisesta kalvaa pahoin.

Yleisellä tasolla myös tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden puute työpaikalla voi tuupata työntekijää kohti riskirajoja.

Työpaikan synnyttämä ryhmäpaine voi sekin näkyä kurkkuun kumottujen lasillisten määrissä. Esimerkiksi naiset saattavat miesvaltaisilla aloilla sopeuttaa juomatapansa enemmistön mukaiseksi "lunastaaksen paikkansa" työyhteisössä.”

Luin jutun monta kertaa, mutten löytänyt siitä yhtäkään erityistä työtä tai ammattia, joka saisi ketään juomaan liikaa. Sen sijaan luin listan normaaleista sosiaalisista kanssakäymisistä ja työ- ja vapaa-ajan tilanteista, joita kohtaamme päivittäin. Luin jutun normaalista elämästä.

Ja ne nyt sitten saavat meidät juomaan liikaa. Ookoo.

Itse kohtaan jutussa mainittuja “ongelmia” päivittäin. Nyt kun olen selvin päin, huomaan kohtaavani noita tilanteita paljon helpommin, kuin juodessani. Koska tunnen olevani aika paljon vahvempi tartuttuani ongelmiini sen juomisen takana. Ja koen, että nyt osaan suhtautua tilanteisiin normaalisti, kuten aikuisen ihmisen kuuluu.

Ja niin se kuulkaa vain menee. Syyllinen löytyy sisältäpäin, ei muista. On yksinkertaisesti ongelman välttelyä ja siirtämistä osoittaa sormella pomoaan, yt-neuvotteluja, ryhmäpainetta tai “huonosti suunniteltua työtä” siitä että juo. Ihminen juo, jos se ei ole kunnossa kohdatakseen moisia tilanteita, kuten suurin osa meistä onneksi on.

Mielestäni se, että Työterveyslaitos julkaisee ylläolevaa jargonia oppaana kertoo hyvin siitä suhtautumisesta, mikä täällä vallitsee alkoholipolitiikkaan. Että syy on aina jossain muualla. Aina voi osoittaa sormella, kuinka joku x-factor sai miehen juomaan ja nyt, varsinkin kun kaljaa saa jo kello 9 kaupoista, sillä on ongelma. Tuo Iltalehden julkaisema teksti voisi kertoa yhtä lailla vaikka parisuhteesta, missä “tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden puute voi tuupata kohti riskirajoja.”

Jos korkeimmissa kansanterveydestä päättävissä elimissä edes hetkeksi pysähdyttäisiin miettimään sitä, mikä ihmiset tähän kaikkeen ajaa, ja ruvettaisiin tarttumaan siihen, olisimme aika paljon paremmassa jamassa työntekijöinä, aviomiehinä, vanhempina, ihmisinä. Ihmisinä, joille ei tuottaisi ongelmaa kohdata normaaleja työssä eteen tulevia tilanteita.

Niin kauan, kun tässä maassa ei ole tarjolla kunnollisia mielenterveyspalveluja helposti ja etenkin nopeasti, sen vaikutus näkyy viinan juonnissa työpaikoilla. Niin kauan, kun ihmisille ei ole tarjolla muuta apua, kuin paketti SSRI-lääkkeitä ja taputus selkään lääkärissä, se näkyy baareissa. Ja kodeissa. Ja pahoinpitelytilastoissa ja ensikodeissa.

Jos Työ- ja Kansanterveyslaitokset oikeasti muuttaisivat strategiansa siihen paljon puhuttuun ennaltaehkäisyyn, satsaisivat mielenterveyspalveluihin ja etenkin nuorten sellaisiin, väittäisin että aika iso osa normaalista elämästä ja sen tuomista tilanteista taittuisi niitä kohtaavilta ihmisiltä. Koska ihan oikeasti, ei “vuoro- tai etätyö, työpaikan likaisuus tai meluisuus” saa tervettä ihmistä ryyppäämään sen enempää, kuin vaikka ylitsepursuava roskapönttö kesäisessä Kaivopuistossa.

Kysykää vaikka Teuvo Hakkaraiselta. Ei se kansanedustajuus Teuvoa dokaamaan ole saanut. Ei edes julkinen paine. Teuvo on dokannut aina ja väitän, että Teuvo on sairas mies, joka ei osaa kohdata uutta asemaansa ja siksi dokaa lisää. Koska ei muuta apua keksi eikä saa. Ei ehkä enää osaa hakeakaan. Mutta jos Teuvo olisi saanut jeesiä elämäänsä Viitasaarella jo kauan sitten, se osaisi olla hoitamatta tilannettaan kuten tällä hetkellä tekee.

Tai parhaassa tapauksessa, Teuvo olisi terveenä tajunnut olla hakematta eduskuntaan.

Mieheen sattuu!

Olin juuri kolme päivää Himoksella kaveriporukan kanssa. Kävin mäessä pitkästä aikaa ja paljon, makoilin mökissä auringon paistaessa sisään, nauroimme paljon, joimme, olimme. Olen taas löytänyt kehostani tukun lihaksia, joiden olemassaolosta en tiennyt tai jotka olin unohtanut. Nyt niitä särkee ja kolottaa.

Pistää miettimään, miten sitä on ennen kyennyt suoriutumaan vastaavanlaisista viikonloppureissuista hengissä, kun niihin on vielä yhdistänyt tolkuttoman viinanjuonnin ja yömyöhään riekkumisen tuon kaiken urheilun päälle . Joko sitä on ollut aiemmin todella nuori tai sitten nuo reissut ovat olleet raskaampia, kuin muistankaan. Tai sitten aika kultaa muistot ja unohdan, että noilla reissuilla on urheilu jäänyt vähälle ja juominen isolle.

Tässä viikonlopun myötä mietin yhtä asiaa, joka on ollut aika omiaan parantamaan elämänlaatuani. Olen nimittäin huomannut, miten paljon helpompaa elämä on, kun ei tee asioita, joita ei huvita tehdä. Ja vastaavasti tekee juuri niin, kuin halu sanoo.

Suuri älynväläys, eikö?

Älä tee jotain, mikä ei huvita!

Mutta siis ihan oikeasti. Tämä asia on tässä viikonlopun aikana jotenkin uponnut kaaliin. Elo on nimittäin aika paljon mukavampaa, jos on itsekäs ja tekee juuri niin, kuin fiilis sanoo. Minun ei ole pakko lähteä baariin noiden muiden kanssa, jos ei huvita. Voin mennä kesken hyvien bileiden nukkumaan, jos huvittaa. Minun ei tarvitse lähteä urheilemaan jos ei siltä tunnu ja saan syödä tuon suklaalevyn, koska haluan.

Monesti, pienissäkin asioissa, olen aiemmin toiminut siten, kuin olen olettanut, että minun pitäisi toimia. Sitä vain painaa helposti menemään automaatiolla ja rutiineillaan pysähtymättä miettimään, että palveleeko tämä nyt oikeastaan minua itseäni mitenkään vai suoritanko tätä, koska luulen että minun pitää.

Hyvänä, ja ehkä tuhoisimpana, esimerkkinä tästä oli viinanjuonti. Aiemmin ajattelin niin, että minun pitää lähteä ulos, vaikkei huvita. Hitto, minähän ryyppäsin jo eilen ja toissapäivänä. Ja tiistaina.  Mutta kun on pakko mennä, koska on kissanristiäiset. Jos nyt jätän tämän väliin, koska minua ei oikeasti juuri nyt huvittaisi yhtään, teen itsestäni huonomman ihmisen. Entä jos käykin niin, että minä katoan maailmankartalta? Että minua ei ole olemassa enää, jos en nyt lähde mukaan. Jotenkin ajattelin, että sosiaalinen elämäni ja työni kärsii, jos en nyt lähde katsomaan, kuinka orkesteri X julkaisee, taas, uuden levyn, joka ei oikeastaan minua edes kiinnosta. Ja että jos en vedä päätä täyteen, kun kaikki muutkin vetää, ne muut eivät enää huomaa minua. Minua ei ole.

Kun tämä ajatuksen haastoi, olen yhtäkkiä huomannutkin, että vaikka Vuosituhannen Kovimmat Bileet jäivät väliin, puhelin soi silti seuraavana päivänä. Ohhoh! Paras ystäväni Laura puhuu minulle edelleen!

Kun kuorii noista yllämainituista kissanristiäisistä sen viinanjuonnin päältä pois, huomaa, kuinka samanlaisia, monesti myös turhia, suurin osa iltamista on. Juuri niistä iltamista, joissa ennen oli pakko olla. Siis ihan pakko.

Nykyään huomaan tekeväni vain juuri niin kuin minua itseäni huvittaa. Jos haluan mennä antamaan nelijalkaiselle karvapallolle nimen, sen teen, jos en, jään pois. Tuijotan omaan napaani ja kysyn siltä, että mitäs tehdään. Koska se on se, joka nykyään päättää, ei kukaan muu.

Itsekästä? Varmasti. Vaan itsekkyys, toki terve sellainen, on yksi parhaista tavoista nauttia pienistäkin asioista päivissä.  Itseäni minä tällä planeetalla palvelen, olen ihminen ja ihminen on hedonisti. Jokainen huolehtikoot omista orgasmeistaan.

Tänään on maanantai. Ajattelin olla menemättä toimistolle. Koska tänään ei ole sellainen fiilis.

Sialfr sialfom mer. Minä itse, itselleni.

Suosittelen kokeilemaan.

Olen viime aikoina miettinyt naisia aika paljon.

Yllättävää tällaiselle vireälle 33-vuotiaalle nuorukaiselle, eikö?

Mutta siis viime aikoina olen miettinyt naisia ihan noin niin kuin muultakin kantilta, kuin vain internetin syntisten sivujen ja rintavarustuksen kautta.

Olen aina ollut seurustelijatyyppi. Sellainen, joka on, ei niinkään tarvinnut, vaan halunnut viereensä jonkun. Jonkun jonka kanssa jakaa kaiken tämän humpuukin, mitä täällä on, nauraa sille yhdessä, laittaa villasukat jalkaan ja mennä nukkumaan. Ensimmäisen kerran seurustelin kuudennella luokalla ja oikeastaan siitä lähtien aina muutaman vuoden taakse en ole koskaan ollut sinkku.

Itse asiassa, olen aina vihannut sanaa ”sinkku”.  Siitä tulee mieleen lähinnä joku Esko Eerikäisen isännöimä laivaohjelma ja iltapäivälehtien huutavat lööpit. ”SINKKUVIIVIN PÄÄSIÄINEN!” Jossain vaiheessa kavereiden kanssa naurettiin, että maailman parhaan tosi-tv –ohjelman saisi siitä, kun laittaisi minut yökerhoon iskemään naisia. Koska sellaistahan sinkkumiehet tekee. Ne pokaa mimmejä ja viettää villliä syntistä elämää jossain Lady Moonissa. Paitsi minä. En minä osaa. Öööööö. ”käyxätäälusein?”

No, nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen ollut itsekseni puolisentoista vuotta kohta. Ensin meni avioliitto ja 12 vuoden suhde munilleen, siihen perään sitten kolmen vuoden yritys suhteesta, joka oli enemmänkin kaaosta ja kauhua yhdessä paketissa. Niistä toipuminen, itsetunnon kasaan vetäminen ja tavallaan itsensä 2000-luvulle päivittäminen veivät aikansa ja vaativat veronsa. Monella tapaa tämä soberismi on näistä asioista kumpuavaa sekin. Yksinäisyyttähän minä niillä siidereillä ja lakushoteilla hoidin.

Enkä kyllä voi sanoa, että olisi ollut mitenkään pahitteeksi tämä. On vaikea tutustua täysin itseensä, tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja persoonaansa, jos sitä koko ajan heijastaa toisen kautta. Olin 17-vuotias tavatessani vaimoni. SEITSEMÄNTOISTA! Sen ikäisenä opetellaan käyttämään vessaa ja keksitään, miten esinahka vedetään taakse. Ei siinä iässä osaa elämästä vielä mitään sen tähdellisempää. Joten olen koko kasvuikäni ja aikuisuuteni opetellut planeetan tavoille yhdessä jonkun kanssa mutta en itsekseni. Aina jakanut ajatukseni jonkun kanssa ja heijastanut elämän helppouden ja hankaluuden jonkun toisen kautta. Nyt, kun tämän kaiken on ensimäistä kertaa tehnyt itse viime vuosien aikana, voin sanoa tuntevani itseni aika paljon paremmin.

Terapeuttini kanssa olen aina ja aika paljon puhunut aiheesta. Ja tajunnut vasta oikeastaan viime aikoina sen, että parisuhdehan on, tai ainakin sen pitäisi olla, sellainen mukava bonus elämään, jossa muutenkin asiat ovat hyvin. Sen pitäisi olla täydentävä asia. Ei määrittävä.

Jännää onkin sitten tästä seuraavan kerran heittäytyä suhteeseen. Asia, jota kuitenkin jo kaipaisin vähitellen. Siis että löytäisi jonkun kivan sutturan tuohon mukaan eloa ihmettelemään. Olen alkanut miettiä, että millaistahan se on. Millaista on rakastua selvin päin?

Pakkohan sen on aika siistiä olla!

Kesä, kukkaset, mehiläiset, bring it on!

On muuten kolme asiaa, joita jaksaa tuijottaa loputtomiin:

Roihuava tuli, aava meri ja tissit.

Siirsivät sitten kelloja eteenpäin, kesäaikaan.

Se tarkoittaa sitä, että kesä ihan oikeasti tulee. Olkoonkin, että ulkona toki on möykyittäin vielä lunta ja esimerkiksi kotipihani kinos todennäköisesti sulaa ehkä syyskuuhun mennessä. Mutta kuitenkin. Nyt on kesäaika.

Enkä ole tainnut odottaa kesää koskaan niin paljon kun nyt.

Juomisen lopettamiseni ajankohta toki on kovin sivuseikka kokonaisuuden kannalta, mutta nyt kun asiaa mietin, niin uskon, ettei se parempaan saumaan olisi voinut osua. Korkin sulkeutumisen jälkeinen turbulenssi kaikkine ajatuksineen, tekoineen ja mietteineen osui vuoden synkimpään aikaan, joka ehkä on ollut omiaan alleviivaamaan monia aatoksia ja tekemään taistosta, jos nyt ei vaikeampaa, niin rankempaa. Nyt, kun alkaa omat demonit olla voitettuna, myös ulkona kirkastuu päivä päivältä lisää.

Ah, mitä suurta symboliikkaa! Valo tunnelin päässä! Uuden aamun koitto!

Vaan siltä se silti välillä tuntuu. Ja nyt on edessä kevät ja kesä. Lämpöä, aurinkoa, vapautta. Täällä sitä jo istutaan kieli pitkällä miettien matkoja, mökkeilyjä ja festareita ja sitä, millaista se kaikki tulee olemaan selvin päin. Moni on aprikoinut, että mitenköhän tämä minun soberismini tulee kestämään festivaalit, joita jo työni puolesta on ollut tapana kiertää suhteellisen aktiivisesti. Festarit kun ovat tupanneet olemaan jonkinlainen viinanjuonnin multihuipentuma aina vuosittain. Sitä selvisi aina läpi kylmän ja synkeän talven, kun piti ajatukset niissä Jägermeisterin promotytöissä ja festaribäkkärien pöydissä, missä istutaan aamusta iltaan nauramassa hyvässä seurassa ja tiputetaan janoon se muutama kymmenen siideriä. Saakohan Jekkutytöiltä mitään alkoholitonta? Saako niitä silti vähän tuijottaa ja kuolata, jos ei osta mitään?

Nyt, kun olen saanut kupolini aika hyvin kasaan ja ensimmäiset puoli vuotta juomattomuutta on takana, tiedän, ettei nuo festaripöydät tule olemaan ongelma. Että se niiden houkutus ei tule viemään mukanaan. Koska odotan niitä edelleen kieli pitkänä, mutta tätä nykyä vain eri syistä. Tai ainakin eri tavalla. Odotan innolla, että pääsen festareille selvin päin nauttimaan sitä tunnelmaa. Juopumaan siitä. Koska sehän se loppujen lopuksi on aina ollut se tärkein, aiemmin en sitä vain ole täysin nähnyt sen muovituopissa tarjotun, auringossa väljähtyneen siiderin läpi.

Olo on sellainen, että ensi kesän haluan kokea. Tuntea. Kesä on jonkinlaista rakastumisen, ilon ja hymyn aikaa täällä pohjolassa. Se on se, kun suomalainen pääsee pitkistä kalsareistaan eroon, saa kesärenkaat alle ja lähtee ulos istumaan, siitä kuoriutuu monesti aivan eri ihminen. Sellainen, joka vähän säteilee koko ajan, hyppelehtii tuolla kukkakedoilla.

Sellainen, kuin minä.

Kappas, Majavan terassi aukeaa tänään. Kesä!