Soberismia

Minä haaveilen yhdestä päivästä. Siitä päivästä, kun kaikki velkani on maksettu.

Kun syksyllä lopetin juomisen ja aloin oikaisemaan tekemisiäni, huomasin kaiken kaoottisuuden keskeltä yhden asian, johon olin lopettanut kiinnittämästä huomiota jo aikaa sitten. Rahan.

Siinä vaiheessa, kun menee lujaa, jotkut asiat muuttuvat merkityksettömiksi, ihan kuin niitä ei olisi olemassakaan, ja yksi niistä on raha. Rahaa tulee ja menee, ihan sama, ei sillä niin väliä ole. Budjetit laskin sen mukaan, että kunhan on varaa käydä baarissa huomenna, torstaina ja lauantaina. Muistan jossain vaiheessa siivonneeni pöydältäni kuittikasoja, joista löytyi noin 4000 euron edestä kuitteja Porthaninkadun Majavabaarista. NELJÄN. TUHANNEN. EURON. Ei ihme, että Vemmulla, omistajalla, on uusi Volvo.

Kun sitten oikaisuliikkeitä aloin tekemään, huomasin myös että se rahankäyttö, joka oli kätösistä karannut, ei ollutkaan ihan noin vain korjattavissa. Tai siis, se käyttö kyllä oli juu, mutta ne menneet rahat eivät selvistelyllä palanneetkaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun sinne Majavaan ja festareille ja taksikuskeille ja yökebabeille ei palanut pelkästään omat rahat.

Pitkään sekä juodessani että sen jälkeen olin silmät kiinni asian kanssa. Että ehkä tämä vain menee pois, jos en siihen kiinnitä mitään huomiota. Hei, katsos, postin mukana tuli laskuja, jos vaikka en avaisi niitä? En ainakaan puoleen vuoteen. No, se ei ihan toiminut. Oli hieman pakko havahtua aiheeseen siinä vaiheessa, kun pankki soittaa, että voisitko ystävällisesti palauttaa Visa-korttisi, me ollaan vähän sitä mieltä, että sä et saa sitä enää käyttää.

Sen lisäksi, että olen tutustunut pankin, Luottokunnan ja ulosottoviraston herrasmiehiin viimeaikoina turhankin läheisesti, olen joutunut kertomaan muutamalle ystävälleni, että ”hei sori, mä dokasin sun rahat.” Se on aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa, kuin soitella kasvottomia virastoja läpi. Siinä nimittäin tuntee itsensä pahemmin pohjalla olevaksi, kuin missään muussa. Se konkretisoi sen, että juomiseni ei vaikuttanut pelkästään itseeni. Ongelmia siitä tuli muillekin. Ja ne ongelmat ovat olleet omiaan luottamukseni menetyksessä, asia josta olen aina yrittänyt pitää kiinni. Ja olla ylpeä. Rehellisyys ja luotettavuus.

Pahinta tässä on se, kuten mainitsinkin, että ongelmaa en saa korjattua nopeasti. Voin juosta ympäri kaupunkia pyytelemässä anteeksi, voin laihduttaa 12 kiloa tuosta vain ja saada itseni selväpäiseksi yllättävän helposti ja nopeasti, mutta rahaksi en voi muuttua. Voi kun voisinkin. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä pitkään, asian, joka ikään kuin muistuttaa minua päivittäin siitä, miten helppoa elämänsä on sössiä kun tarpeeksi sekoilee.

Toisaalta, ehkä ihan hyvä. Hyvä että muistuttaa.

R-Kioskin myyjä hihitteli eilen, kun lottosin ensimmäistä kertaa elämässäni.  Enhän minä tiennyt miten se toimii. Jotain numeroita piti valita. Öööööö... mikä Jokeri? Täh?

No, joka tapauksessa, siellä olisi joku 12.5 miljoonaa euroa tarjolla. Jos ostaisi vaikka Vemmulle toisen Volvon. Mutta kahvilla tällä kertaa. 

Niin, ja maksaisi ne velat.