Soberismia

Ulkona on lunta. Paljon lunta. Eteläinen Helsinki on kovin kaunis.

Yleensä en ole kovinkaan välittänyt talven tulosta, itse asiassa, olen jopa melkein vihannut sitä. Vihaan nilkoista sisään tunkevaa kinosta ja auton ikkunoiden skrabaamista aamuisin. Liikenne tökkii.  On kylmä.

Paitsi tänä vuonna. Tänä vuonna, tänään, tällä hetkellä, olen iloinen, että talvi on täällä.

Sen lisäksi, että se tuo valoa pimeyteen, ajattelen tänä vuonna talvea jotenkin uutena aikakautena. Kun takana on virallisen määritelmän mukaan ”elämäni hirvein kesä”, eikä tämä mennyt syksykään ole sieltä helpoimmasta päästä ollut, on jotenkin rauhoittavaa ajatella, että nyt on käsillä seuraava vuodenaika. Ehkä tästä tulee elämäni paras talvi? Ehkä sitä seuraa huikea kevät? Ja josko se kesäkin siihen perään olisi mahtava.

Toki tiedän, ettei mikään ole sen kummemmin toisin, paitsi ehkä se, että Uunisaaresta saa taas lohikeittoa. Mutta olen asetellut ajatukseni sellaiselle moodille, että nyt alkaa taas uusi kausi.

Olen ollut kohta kolme kuukautta ilman viinaa. Kaksi meni helposti, kolmas kuukausi oli paha. Tuli ikään kuin krapula juomattomuudesta ja siitä alkuinnostuksesta. Ystäväni, joka on ollut nyt pari vuotta juomatta, kertoi, että joka kolmas kuukausi on pahin. Ja että se tulee aina sykleissä. Jos näin on, niin nyt voisin yrittää nauttia tästä talvesta, lumesta ja maisemista ainakin helmikuulle asti, jolloin siis ennusteen mukaan on luvassa seuraava vaikea kausi. Ja kuka tietää, jos (haluaisin sanoa ”kun”) pääsen eteenpäin itseni kanssa, ehkä sitä ei edes tule.

Se olkoot siis tavoitteeni.  Tähtään maailman parhaaseen helmikuuhun.

Naapurissani sijaitsee vammaisten työkoti Aula. Aulan yksi pitkäaikaisimpia asiakkaita on Markku, jonka muistan jo lapsuudestani. Markku täyttää keväällä 50 ja on henkisesti noin 5-6 vuotiaan tasolla. Juttelen Markun kanssa joka päivä, vaihdamme kuulumiset ja päivän politiikat. Tänään hän iloitsi siitä, että saa kuulemma neljä leffalippua joululahjaksi. Viime viikolla iloa tuotti syntymäpäivälahjaksi tuleva Kanarian loma, minne Markku lähtee tyttöystävänsä kanssa helmikuussa.

Markulla on maailman paras elämänasenne, sellainen, josta haluan itsekin oppia jotain. Vaikka Markkua harmitti talvi, hän intoili enemmän muista asioista. Niistä pienemmistä, kuten leffalipuista ja tupakkatauostaan. Hymy kasvoillaan. Itse asiassa, en muista koskaan nähneeni Markkua ilman, että hän hymyilisi.

Päätin aamulla, että syöksyn tästä nyt Markun opeilla tähän talveen. Ja uuteen aikaan. Ja kun me helmikuussa kohtaamme tuossa Aulan portin edessä ja Markku kertoo minulle Kanarian matkastaan, todennäköisesti silmät onnesta soikeina, aion kertoa Markulle, että tiedätkö mitä, myös minulle tämä on ollut maailman paras helmikuu.