Tuolta se tuli ja tuonne se meni, vuoden synkin juhla.

Onnistuin tavoitteessani olla rauhassa. Kävin tosin kokeilemassa, miltä näyttää suomalainen karaokebaari joulupäivän yönä klo 01.00. Koko nelikuukautisen soberismini aikana en ole nähnyt yhtä paljoa humalaisia ihmisiä yhdessä paikassa kerralla. Vaikka olen kieltäytynyt jeesustelemasta agendani tiimoilta, on pakko myöntää, että ajattelin olevani aika paljon parempi kuin kukaan siinä paikassa, sillä hetkellä. Eikä ne lukuisat kuulemani Bon Jovi-versioinnit ainakaan vähentäneet tuota tunnetta.

Näin vanhoja ystäviä, sellaisia, jotka ovat olleet matkassani jo vuosikymmeniä. Tiedättekö? Niitä, joiden kanssa ei tarvitse soitella tai olla yhteydessä kuukausiin mutta joiden kanssa nähdessä tuntuu kuin olisi juteltu viimeksi eilen. Niitä, joiden kanssa jakaa eniten muistoja. Heidän kanssaan tuli muisteltuja nuoruuden seikkailuja, kuten usein on tapana, ja lähes kaikki nuo muistot ja seikkailut liittyivät viinaksiin ja nuorten miesten ryyppyreissuihin. Mutta ne olivat kaikki hauskoja muistoja.

Tästä kun vuodet vierivät ja hiukset joskus harmaantuvat, ne on todennäköisesti nuo samat tarinat, joita tulemme muistelemaan. Jos viimeisen vuoden tai parin ryyppyhommat eivät menneet minulla aivan putkeen ja saivat minut lopettamaan viinan juonnin kokonaan, on jotenkin lohdullista ajatella, että olen kuitenkin joskus osannut nekin hommat kunnolla. Tuntui mukavalta muistella pitkästä aikaa sitä parikymppistä Teemua, joka lauloi aina My Wayn karaokessa huonosti ja kävi Ruoholahden kanaalissa uiskentelemassa sen sijaan, että miettisi sitä kolmekymppistä osa-aikaista yksinhuoltajaisää, joka heräilee putkasta ja polttelee siltojaan. Se sai puolen vuoden takaisen minäni näyttämään oikeastaan aika säälittävältä ja surkealta tapaukselta ja vain vahvisti sitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Se, sekä joulupäivänä kuulemani karaokeversioinnit, koska mitä ilmeisimmin omat viimeaikaiset My Wayni ovat kuulostaneet vähintään yhtä karmeilta.

Sain myös parhaan mahdollisen palautteen tästä blogista. Ystäväni, yksi näistä, joita en ole aikoihin nähnyt, kertoi isästään, joka on ollut alkoholisti kolmisen vuosikymmentä mutta joka oli viime kesänä laittanut korkin kiinni. Isänsä oli löytänyt blogini, saanut siitä inspiraatiota itseensä ja on pysynyt kuivalla maalla siitä lähtien. Teki mieli itkeä. Vaikka itselleni tätä blogia kirjoitankin, olen aina miettinyt miten hienoa on, jos joku muukin tästä apua tai ajattelemisen aihetta saa. Se on osa tämänkin tekstin terapeuttista puolta. Ja tuntuu järjettömän hyvältä.

”Hieno juttu, muttei pidä innostua liian aikaisin.” Näin oli isänsä ystävälleni blogistani seuraamaansa edistymistäni kommentoinut. Ja on aivan oikeassa. Mutta tietämättään antoi minulle samalla lisää voimaa jatkaa.

Jos siis kyseinen herrasmies lukee tätä tekstiä, ja tunnistaa itsensä: Kiitos. Ja onnea matkaan. Sinullekin.

Tässä tää ny ois. Tää tämmöinen jouluaatto.

Ja maailmaloppukin tuli ja meni. Kai ne mayat osasivat ennustaa tuon tolkuttoman, loppumattoman lumisateen.

Kuskasin äsken poikani ja tämän äidin juna-asemalle ja lähetin matkaan kohti pohjoista. Kävin Kampissa. Siellä ei ollut ketään. Ostin farkut 20:lla eurolla ja kalsareita. Nyt makaan kotona viltin alla, kuuntelen puolalaista black metalia ja täytän sanaristikoita. Jääkaapissa on kinkkua, sinappia, lohta, smetanaa, bataattipannua, juustoja, tapaksia, parmankinkkua ja suklaata.

Kohta käyn moikkaamassa äitiäni .Sen jälkeen menen Majavaan glögille ja pelaamaan korttia.

Tämä on omituisin joulu, mitä olen viettänyt. Ikinä.

Kuten aiemmin kirjoittelinkin, en onneksi ole jouluihminen sen ihmeemmin, kuin ainoastaan lapseni takia. Hänen kanssaan vietin joulun eilen, tontut olivat tuoneet lahjat yöllä ja sain koko päivän seurata, kuinka onnellinen viisivuotias leikki uudellä Angry Birds-pelillään. Katsoimme Hevisaurus DVD:n kolme kertaa. Sydämeni oli pakahtua.

Ajatukseni ovat tällä hetkellä junassa matkalla Pohjanmaalle, Alpeilla rakkaan ystäväni mukana sekä itsessäni. Ja kaikki ajatukset ovat positiivisia. Pidän tästä hetkestä, tästä päivästä, tästä rauhasta.

Joulu on alunperin ollut vuoden synkimmän ja pimeimmän ajan juhla. Minusta tuntuu, että ne ajat ovat ainakin tällä hetkellä takana päin ja päivät muuttuvat taas koko ajan valoisammiksi.  Minä juhlin sitä tänään.

Hyvää Yulea kaikille.

Olen ollut tänään 105 päivää, eli tasan talvisodan verran selvin päin.  Talvisota päättyi maaliskuussa 1940 välirauhan aikaan, joten sovitaanko, että sama alkaa minulla nyt?

105 päivää aikamoista taistelua. Välillä toki ollut rintamalla rauhallisempaa, mutta aikamoista sissisotaakin on käyty. Tässä on onnistuttu luoteja väistelemään ja tullut pari pahempaa miinaakin vältettyä. Jossain vaiheessa tulin motitetuksi, mutta yksikään Molotovi, tai mikään muukaan coctaili, ei osunut. Nyt, kun välirauha on solmittu, on aika vilkaista sodan tapahtumiin.

Viimeisen 105:n päivän aikana olen:

-       ollut baarissa selvin päin 34 kertaa.

-       järjestänyt rapujuhlat.

-       juonut keskimäärin seitsemän kuppia kahvia päivässä.

-       nähnyt enemmän keikkoja selvin päin, kuin tätä ennen yhteensä.

-       laihtunut kymmenen kiloa.

-       jäänyt elämäni ensimmäiselle sairauslomalle.

-       viettänyt poikani kanssa aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin.

-       aloittanut lenkkeilyn uudelleen.

-       ymmärtänyt, ketkä eivät ole ystäviäni. Ja ketkä ovat.

-       polttanut ihan liikaa tupakkaa.

-       pyytänyt anteeksi.

-       saanut anteeksi.

-       aloittanut blogin, jota on luettu tähän mennessä lähes 16 000 kertaa.

-       saanut hiukseni ponnarille ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen.

-       huomannut miten paljon minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni.

-       poistanut huonoja ihmisiä elämästäni, ihmisiä jotka eivät siinä ansaitse enää olla mukana.

-       tullut yhdeksi sohvani kanssa.

-       nähnyt luultavasti kaiken internetistä löytyvän aikuisviihteen

-       voittanut kymmenen euroa Ässä-arvasta.

-       katsonut jokaisen jakson YLE Teeman Hitlerin kätyreistä.

-       ostanut stetsonin.

-       tajunnut miten kova bändi PMMP on. Ja Anaal Nathrakh.

-       tutustunut yhteen Teemu-nimiseen tyyppiin, josta mä tykkään ihan tosi paljon. Sen lisäksi, että se on ihan mukava ja aika mietiskelevä tyyppi, se on myös tosi komea. Ja lihaksikas. Ja hyvä sängyssä.

Joo. Eiköhän tätä välirauhaa voi kutsua myös ihan voitoksi. Torjuntavoitoksi. Isompi kävi päälle, mutta pieni oli sisukas ja taisteli vastaan. Ja voitti.

Viikon päästä on joulu.

Minä en ole jouluihminen. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Ensinnäkään, en  jaksa kaikkea sitä hössötystä, mitä tämä aika vuodesta synnyttää. Toisekseen, en ole uskonnollinen ihminen, enemmänkin uskonnonvastainen. En siis osaa pätkääkään arvostaa vuodenajan verhoamista Jeesuksen juhlimiseen, etenkin kun sen alkuperäinen muoto, Yule, juhlistaa vuoden pimeintä aikaa. Tosin, onneksi, ei taida kovin moni muukaan enää nykyään yhtä äpärälasta muistella, vaan joulu perustuu muihin asioihin. Näistä tärkein on yhdessäolo, joka minullekin on se tärkein joulun arvo.

Tai olisi, jos sitä olisi.

Tänä vuonna perheeni on levällään maailmalla ja lapseni lähtee äitinsä kanssa omien sukulaistensa luo jonnekin Pohjanmaan perukoille. Olen siis joulun yksin.

Vaikka kuinka hyljeksin sen tuloa ja olen esittävinäni välinpitämätöntä koko roskaa kohtaan, tiedän jo nyt, että jouluaatosta tulee raskas. Se kun on yleensä se yksi päivä vuodesta, jolloin ihmiset ovat yhdessä. Omiensa kanssa. Ja minä vietän sen halaten jotain tapas-lautasta ja Pää Kii –yhtyeen levyä.

Toki voisin mennä ystävien luokse, kuten varmasti ainakin alkuillasta teenkin, mutta se on eri asia. Ja jostain syystä luulen, että haluan siltikin, kaikesta huolimatta, viettää iltani yksin. Kotona.

Olen viime aikoina alkanut viihtyä yksikseni todella paljon ja huomaan tarvitsevani itsekseni olemista enemmän, kuin koskaan ennen. Viime viikolla, kun oli kaiken maailman kissanristiäistä ja pikkujoulua ja sosialisoin ystävien kanssa viisi iltaa putkeen, olin lopulta aivan poikki. Kaipasin sitä yksinäisyyttä, josta aiemmin olen niin kovin valittanut. Tämä on myös yksi isoimpia muutoksia itsessäni sen jälkeen, kun lopetin juomisen. Yksinolon kaipuu. Luulen, että pääni työskentelee koko ajan sellaisilla kierroksilla, että tarvitsen sitä aikaa  näiden aatosten pyörittelyyn. Samalla huomaan nauttivani siitä. Täydestä rauhasta. Itsestäni. Sanaristikoistani. Lukemisesta. Pornosivustoista.

Miksi sitten pelkään yksinäistä joulua? Jos kerran kyseessä on sellainen juhla, josta en muutenkaan kauheasti perusta ja lisäksi nautin itsekseni olosta? Toimiihan aikuisviihdesivustot silloinkin.

Paha sanoa. Toki, sosiaalinen paine aiheuttaa osansa, kun tietää, näkee ja kuulee, kuinka kaikki on niin ihanan lämpöisesti perheittensä, lastensa ja rakkaittensa kanssa punaisissa villapaidoissaan ja glögipäissään, itselläni kun ei ole täällä ketään. Varmasti myös muistot niin lapsuuden jouluista, kuin oman poikani ja tämän äidin kanssa vietetyistäkin herättävät tunteita. Ja pelkoja jopa. Ylipäänsä varmasti oma krooninen hylätyksitulemisen pelkoni, mistä psykiatrini mukaan kärsin, aiheuttaa ahdistusta.

Mutta.

Vaikka kuinka joulua pelkäisin, vaikka se miten ahdistaisi, tiedän että sen klaaraan. Olen jo niin monta hetkeä, päivää ja härkää kohdannut ja niistä mennyt heittämällä yli, että ei yksi lisää haavaa tee. Ja jos joku on varmaa, niin se, että ryyppäämällä joulun siitä selvitäkseni, kuten olisin todennäköisesti aiemmin tehnyt, tekisi siitä paljon pahempaa, kuin mitä nyt on edessä.

Olenko kertonut, että minulla on maailman parhaat ystävät?

Nyt olen. Tämä on oodi heille.

Olen aina ollut kovin sosiaalinen tapaus ja minun on ollut helppo tutustua ihmisiin. Sen myötä olen saanut paljon tyyppejä elämääni, joista monia pidän ystävinäni. Olen sikäli onnekkaassa asemassa, että minulla on ystäviä kaikilta elämäni vaiheilta, on lapsuudenkaverit, kouluporukat, entiset partiokaverit, työn kautta tulleet ihmiset ja tietenkin perhe, jotka kaikki olen onnistunut pitämään mukanani. Olen edelleen esimerkiksi paras ystävä ensimmäisen ihmisen kanssa, johon koskaan tutustuin. Hän on lapseni kummi. Ja asuu ikävä kyllä kaukana. Mutta tiedän, että voin soittaa hänelle koska tahansa.

Yksi asia, mikä kaikkia näitä elämäni ihmisiä yhdistää, on se, kuinka paljon he välittävät. Nyt sen tiedän, olen sen huomannut kunnolla oikeastaan vasta tänä syksynä. Joku sanoi pulloni sulkeutuessa, että nyt tulet huomaamaan, keitä ne oikeat ystävät ovat, eikä kyllä valehdellut Ja samalla olen huomannut kuinka paljon heitä on.

On ollut sydäntäsärkevän hienoa huomata, miten joistain ihmisistä on kuoriutunut ihan uusia puolia viime kuukausina. Kuinka yllättäviltäkin tahoilta on tullut sanoja ja tekoja, joita en olisi koskaan odottanut. Tuntuu, että moni on elänyt soberismissani konkreettisestikin mukana, iloinnut kanssani hyvinä päivinä ja kantanut mukana huonompina. Samaten olen saanut uusia ystäviä, mikä on ollut tervetullutta, heitä kun ei voi olla koskaan liikaa.

Joskus vielä palkitsen jokaisen heistä. En tiedä miten, mutta jotenkin. Jotenkin haluan sen tehdä. Vähintään joulukortti kaikille. Haluaako joku nimen Nosturin listaan ensi viikolle?

Olen paljon tässä blogissa puhunut siitä, miten hienoa on ollut tutustua itseeni uudella tavalla tänä syksynä. Kuitenkin, vähintään yhtä mahtavaa on ollut tutustuminen muihin ihmisiin elämässäni. Enkä voi sanoin kuvata, kuinka tärkeää minulle on ollut jokainen viesti, halaus, taputus selkään ja hymy, mitä olen heiltä saanut. Viimeksi eilen sain spontaanin rutistuksen ystävältä Tavastialla. Se lämmitti pitkälle yöhön vähintään toisen talvitakin verran.

Moni on kysynyt, että eikö ole pelottavaa, ja jopa vaarallista, repiä itsensä julkisesti näin auki, kuin mitä olen tämän blogin kanssa tehnyt. Moni on arvellut minun antavan jopa aseita suoraan käteen ihmisille, jotka eivät minusta pidä tai muuten vain kokevat tarvetta arvostella tekemisiäni ja käyttää niitä minua vastaan. Koska uskokaa pois, heitä on. Tunnen henkilökohtaisestikin usean. 

Mutta. Jos virallisesti yksi ystävyyden määritelmistä on “mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa”, niin sen olen tehnyt. Kiitos teidän. Te olette antaneet minun tehdä niin.

Olen viimeaikoina lueskellut paljon miehillä esiintyvästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka tuntuu olevan suhteellisen vaiettu aihe.

Olen nimittäin huomannut tässä itseäni tutkiskellessani ajoittavani monia asioita lapseni syntymään. Tai oikeastaan sen jälkeiseen aikaan. Jostain sieltä tuntuu lähtevän liikkeelle moni lumipallo, esimerkiksi runsaampi alkoholinkäyttöni, avioeroni, masennukseni. En itse asiassa muista, että olisin voinut jotenkin erityisen huonosti ennen kuin minusta tuli isä.

Ennen poikani syntymää muistelisin olleeni onnellinen, naimisissaoleva normaali keskiverto mies, jolla oli kaunis vaimo, koira, asuntolaina ja farmariauto. Olin suunnattoman onnellinen vaimoni tullessa raskaaksi, lapsi oli haluttu ja suunniteltu, ja sen tekeminenkin oli melko mukavaa. Päivä jolloin poikani syntyi oli toinen elämäni onnellisimmista, toinen oli hääpäiväni elokuussa 2005.

Sitten on tapahtunut jotain.

Tai sitä ennen, en tiedä. Joka tapauksessa aloin olla paljon poissa kotoa, iltoja ulkona, jättäen vaimoni lapsen kanssa yksin. Verhoten kaiken työhöni, jota tosiasiassa kyllä teinkin paljon ja joka myös edellytti ulkona ramppaamista, join useammin ja enemmän. Aloin olla ahdistuneempi ja humalanhakuisempi. Muistan jo silloin miettineeni, että olo on yksinäinen. Ja muistan, että kukaan ei koskaan kysynyt, miten minä jaksan, mitä minulle kuuluu. Lapsen hyvinvointi kiinnosti, kuten myös luonnollisesti äidin. Mutta kukaan ei koskaan kysynyt, miten isä jaksaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, tietenkin tärkein on lapsi. Ja aikuisen, etenkin isän, tulee uudessa tilanteessa ymmärtää, että huomio kotona ja kaikessa on ensisijasesti lapsessa. Mutta silti muistan, että se tuntui pahalta. Enkä osannut käsitellä tilannetta. Aloin voida huonommin.

Lapseni ollessa noin vuoden ikäinen erosin tämän äidistä. Se on ollut elämäni suurin kamppailu tähän mennessä. Soberismini ohella siis, joka taas on suoraa seurausta erosta.  Vaikka avioero oli se kohta, missä loiva pulkkamäki muuttui Super G-rinteeksi, sen pulkan kanssa olin kyllä tainnut kavuta sitä rinnettä hitaasti jo aiemmin.

Tanskalaisen, vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii jopa 6,5 prosenttia miehistä naisilla luvun ollessa 14 prosentin paikkeilla. Se jää miehillä usein tunnistamatta ja täten siis myös ilman hoitoa. Oireina ovat mm. lisääntyvä alkoholinkäyttö, pakeneminen ja levottomuus. 6,5 prosenttia kuulostaa aika paljolta. Se on iso määrä miehiä.

Olinko minä yksi heistä? En tiedä.

Sanovat, että jossittelu on turhaa, mutta minä olen eri mieltä. Jossittelun kautta voi oppia. Voi oppia itsestään, joku muu voi oppia sinusta.

Oliko minulla synnytyksen jälkeistä masennusta? Olisiko asiat menneet toisin, jos olisin sen tunnistanut, hakenut apua? Olisiko avioliittoni pysynyt kasassa, ja perheeni luonani, olisinko lopettanut ryyppäämisen jo kauan aikaa sitten? Tai lähinnä, olisinko osannut ryypätä aiheuttamatta ongelmia itselleni ja läheisilleni, jos asiat olisivat menneet toisin.? En tietenkään tiedä, mutta kehtaan veikata, että joo.

Entä kuulostaako tämä nyt tekosyiden etsimiseltä? Siis siltä, että jotta välttäisin syyttämästä itseäni kaikesta mahdollisesta holokaustista Chisu-gateen, koitan paeta vastuutani tapahtuneesta? Ehkä. Mutta koska en tunnista monia asioita itsestäni noilta ajoilta, totta kai mietin, voisiko kyse olla jostain muusta, esimerkiksi tästä. Kuten sanoin, en tiedä.

Haluan alleviivata tähän väliin kuitenkin sitä, etten syytä ketään muutakaan. Kaikista vähiten lapseni äitiä, jonka jätin yksin ja joka on joutunut kokemaan asioita, joita en toivoisi kenellekään. Ja joita pyytelen anteeksi todennäköisesti loppuikäni.

Yhden asian silti tiedän. Vastaisuudessa aion kysyä jokaiselta isäksi tulevalta ystävältäni, että mitä hänelle kuuluu. Kuinka hän voi. Se on nimittäin tärkeää.

Kolmen kuukauden rajapyykki ylittyi eilen. Kolme kuukautta olen nyt ollut ilman tippaakaan alkoholia.

Olen miettinyt juomista paljon. Samalla, kun kaikesta menneestä tuntuu olevan jo ikuisuus ja ajatus itsestäni humalassa tuntuu koko ajan kaukaisemmalta, on päässäni alkanut esiintyä yhä useammin miete, että mitä jos nyt kuitenkin. Että jos sitä nyt yhdet tuosta riipaisisi, ihan kokeilumielessä. Mitä sitten? Niin kuin äitini sanoi, jos nyt joisin, en silti olisi epäonnistunut, aloittaisin vain alusta.

Enkä edes alusta. Olen oppinut itsestäni viimeisten kolmen kuukauden aikana enemmän, kuin niitä edeltäneinä kolmena vuosikymmenenä. Siinä mielessä tunnen itseni voittajaksi jo nyt. Ja voisihan se olla, että olen tänä aikana oppinut myös sen verran, että osaisin jo juodakin normaalisti. Tai kohtuudella. Sekoilematta. Eilen mietin ihan tosissani, että josko sitä lähtisi illalla ottamaan muutaman drinkin juhlistaakseen tätä kolmen kuukauden rajapyykkiä. Suhteellisen paradoksaalinen ajatus, eikö?

No, en sitä tehnyt. Olen päättänyt, että jos joskus riiipaisen kännit, teen sen itselleni rehellisesti ja oikeista syistä. Eilinen olisi ollut vain tekosyy.

Olen päättänyt, etten retkahda, koska se olisi epäonnistumista. Se on ollut jo lähelläkin pari kertaa, mutta en ole sitä itselleni sallinut. Siitä kumpuava häpeä olisi liikaa kestettäväksi. Voin lähteä ulos sitten, kun aidosti tuntuu siltä, että on hyvä olo ja juhlan aihe. Se ei olisi retkahtamista, se olisi normaalia. Mutta tuntuu vielä aika kaukaiselta.

Yksi asia, mitä en ymmärtänyt lopettaessani juomisen, oli se, kuinka paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi pitkälle pinttyneisiin rutiineihini. Kun yksi melko paljon elämää hallinnut osa-alue on poissa, muuttuu sen myötä ihan kaikki muukin. Eikä pelkästään hyvällä tavalla. Sosiaalinen elämäni on heittänyt häränpersettä, pääkoppani ja fysiikkani ovat omituisessa jamassa ja pelkästään vuorokausirytminikin on täysin erilainen kuin aiemmin. On myös esimerkiksi omituista, että ryyppääminen ei koskaan ajanut minua sairauslomalle, mutta sen lopettaminen niin teki.

No, nyt on joka tapauksessa neljännesvuosi takana, määrittämätön aika edessä. Pääasiassa se tuntuu hyvältä, olen oppinut olemaan minä. Ja jos olen viimeisten kuukausien aikana oppinut paljon, en malta edes odottaa miten paljon opittavaa vielä on edessä! Ihan oikeasti odotan. Vaikka moni asia on ollut äärimmäisen kipeää kohdata ja ottaa käsittelyyn, olen sen vihdoin tehnyt. Ja siitä olen ylpeä. Ja sitä aion jatkaa ilolla.

Olen virallisesti sairauslomalla tammikuun loppuun asti. Eli lähes kaksi kuukautta. Aion ottaa siitä kaiken mahdollisen irti ja satsata puhtaasti itseeni. Ehkä sen jälkeen joku päivä koittaa sen uloslähdön aika. Se hetki, kun on hyvä olo ja juhlan aihe.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Heräsin siihen ensimmäistä kertaa ilman krapulaa.

Ulkona on lunta. Paljon lunta. Eteläinen Helsinki on kovin kaunis.

Yleensä en ole kovinkaan välittänyt talven tulosta, itse asiassa, olen jopa melkein vihannut sitä. Vihaan nilkoista sisään tunkevaa kinosta ja auton ikkunoiden skrabaamista aamuisin. Liikenne tökkii.  On kylmä.

Paitsi tänä vuonna. Tänä vuonna, tänään, tällä hetkellä, olen iloinen, että talvi on täällä.

Sen lisäksi, että se tuo valoa pimeyteen, ajattelen tänä vuonna talvea jotenkin uutena aikakautena. Kun takana on virallisen määritelmän mukaan ”elämäni hirvein kesä”, eikä tämä mennyt syksykään ole sieltä helpoimmasta päästä ollut, on jotenkin rauhoittavaa ajatella, että nyt on käsillä seuraava vuodenaika. Ehkä tästä tulee elämäni paras talvi? Ehkä sitä seuraa huikea kevät? Ja josko se kesäkin siihen perään olisi mahtava.

Toki tiedän, ettei mikään ole sen kummemmin toisin, paitsi ehkä se, että Uunisaaresta saa taas lohikeittoa. Mutta olen asetellut ajatukseni sellaiselle moodille, että nyt alkaa taas uusi kausi.

Olen ollut kohta kolme kuukautta ilman viinaa. Kaksi meni helposti, kolmas kuukausi oli paha. Tuli ikään kuin krapula juomattomuudesta ja siitä alkuinnostuksesta. Ystäväni, joka on ollut nyt pari vuotta juomatta, kertoi, että joka kolmas kuukausi on pahin. Ja että se tulee aina sykleissä. Jos näin on, niin nyt voisin yrittää nauttia tästä talvesta, lumesta ja maisemista ainakin helmikuulle asti, jolloin siis ennusteen mukaan on luvassa seuraava vaikea kausi. Ja kuka tietää, jos (haluaisin sanoa ”kun”) pääsen eteenpäin itseni kanssa, ehkä sitä ei edes tule.

Se olkoot siis tavoitteeni.  Tähtään maailman parhaaseen helmikuuhun.

Naapurissani sijaitsee vammaisten työkoti Aula. Aulan yksi pitkäaikaisimpia asiakkaita on Markku, jonka muistan jo lapsuudestani. Markku täyttää keväällä 50 ja on henkisesti noin 5-6 vuotiaan tasolla. Juttelen Markun kanssa joka päivä, vaihdamme kuulumiset ja päivän politiikat. Tänään hän iloitsi siitä, että saa kuulemma neljä leffalippua joululahjaksi. Viime viikolla iloa tuotti syntymäpäivälahjaksi tuleva Kanarian loma, minne Markku lähtee tyttöystävänsä kanssa helmikuussa.

Markulla on maailman paras elämänasenne, sellainen, josta haluan itsekin oppia jotain. Vaikka Markkua harmitti talvi, hän intoili enemmän muista asioista. Niistä pienemmistä, kuten leffalipuista ja tupakkatauostaan. Hymy kasvoillaan. Itse asiassa, en muista koskaan nähneeni Markkua ilman, että hän hymyilisi.

Päätin aamulla, että syöksyn tästä nyt Markun opeilla tähän talveen. Ja uuteen aikaan. Ja kun me helmikuussa kohtaamme tuossa Aulan portin edessä ja Markku kertoo minulle Kanarian matkastaan, todennäköisesti silmät onnesta soikeina, aion kertoa Markulle, että tiedätkö mitä, myös minulle tämä on ollut maailman paras helmikuu.

En ole koskaan kallistanut korviani liikaa sille, mitä muut minusta ajattelevat, sanovat tai puhuvat. Olen työssäni oppinut siihen jo kauan sitten.

Minulla on ollut hyvä sisäänrakennettu suojamekanismi siitä, että osaan ohittaa turhan paskanpuhumisen, mitä itsestäni kieltämättä aika paljon kuulen. Olen aina ajatellut, että se on joka tapauksessa osa ammattiani, missä työskentelen ns. bisnespuolella taiteilijoiden seassa. Olen mantramaisesti aina hokenut lausetta ”yksikään artisti ei ole koskaan täysin tyytyväinen levy-yhtiöönsä tai keikkamyyjäänsä.” Koska ainahan se ruoho voi olla vihreämpää aidan tuolla puolen naapurin pelloilla.

Niin kauan, kun itse olen tiennyt mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ja elänyt sen kanssa, olen pystynyt toimimaan ja olemaan rehellinen itselleni. Oli kyse sitten työstä, parisuhteista, soberismistani tai vaikka tästä blogista. Tiedän, että tätäkin eräät pitävät lähinnä huomiontavoitteluna ja itserakkaana pullisteluna. Heitä ajatellessani päässä soi lähinnä Carly Simonin ihana You’re So Vain.

Olen aina ajatellut, että työ pitää minut liikkeessä. Hengissä. Olen mielestäni varonut, että työni ei kärsi muusta elämästäni, että ne pitää selkeästi erottaa toisistaan. Työ on ollut hyvä pakopaikka ja energianlähde ja olen tehnyt sen aina kunnolla ja täysillä. Etenkin täysillä.

Tähän asti.

Viimeisen viikon aikana liian moni asia on kertonut toista. Ja liian moni ihminen. Olen ensimmäistä kertaa kallistanut korviani huhuille ja puheille, joita minusta liikkuu, ja ensimmäistä kertaa huomaan että joudun miettimään, voivatko ne olla myös totta. Entä jos en itse ole huomannut? Entä jos olenkin huono siinä, missä olen luullut olevani hyvä? Ehkä olen ihan oikeasti mokannut?

Kyselykierros ystävien kesken ja muutama keskustelu osoitti, että mietteeni eivät ole ihan tuulesta temmattuja. Ensimmäistä kertaa minulle sanottiin, että ehkä minun ei kannattaisi tehdä töitä juuri nyt. Kun en selvästi ole siihen kykeneväinen. En kuulemma ole ollut enää vähään aikaan.  Joku ehdotti minun olevan jopa maanis-depressiivinen.

Lamaannuttavaa. Täysin lamaannuttavaa.

Mietin taaksepäin ja sitä, olisiko jotain pitänyt huomata? Miksei kukaan ole sanonut mitään aiemmin? Etenkin, kun näistä kuulemma niin kovin tuolla baaripöydissä puhutaan. Olisiko joku voinut sanoa minullekin?  Vai onkohan joku sanonutkin? Toisaalta, ehkä tämä on sama asia, kuin sen alkoholin kanssa, ei se auta vaikka kuinka sanoo, se pitää tajuta itse. 

Ja tottahan se on, että yrittäjän, mikä minäkin olen, tärkein työkalu on yrittäjä itse. Jos se ei ole kunnossa, ei voi työkään olla kunnossa. 

No, kuten ihan ensimmäisessä blogissanikin kirjoitin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Päätin tänään, että pidän loppuvuoden ainakin osittaista sairauslomaa. Pysyn poissa toimistolta. Yritän korjata, tai ainakin sammuttaa, palavat sillat.  Otan happea ja pyhitän isoimman ajan yrittäjän tärkeimmän työkalun, itseni, korjaamiseen. Koska jos jotain en halua menettää, on se työni. Ja työtoverini. En edes niitä, jotka puhuvat paskaa baaritiskeillä. Olen jo menettänyt liian paljon.

Tänään aamulla on tullut ensilumi. En mene töihin. Menen kävelylle uunisaareen. Tästä on hyvä aloittaa paluu. Koska tiedättekö mitä? Minä pystyn olemaan helvetin hyvä duunissani, puhuivat ne baaritiskeiillä mitä tahansa.

Maanantai on viikon paras päivä.

Maanantaisin nimittäin ajattelen, että huh, selvisinpä taas yhdestä viikosta. Pidän yllä illuusiota, että tänään kaikki alkaa alusta ja että tällä viikolla unohdan menneet ja keskityn tulevaan. Ehkä tällä viikolla joku tarjoaa minulle elämäni diilin ja rahahuolet ovat ohitse. Ehkä tällä viikolla joku ilmestyy oven taakse ja vie minut parempaan paikkaan. Kaikki, mitä jätin tekemättä viime viikolla, voin tehdä nyt. Ehkä se ensilumikin tulee.

Eihän se niin mene. Eihän tänään mikään ole toisin. Naapuri-Alepan nistitkin oli edelleen sekaisin ja pummivat tänäänkin röökiä. Eikä mikään muutukaan, ennen kuin teen itse asialle jotain. Mutta se on silti kaunis ajatus. Ajatus siitä, että tänään aloitan alusta ja nollapisteestä.

Viime viikko oli taas tolkutonta vuoristorataa, jonka jarrumies oli kännissä. Torstai-iltana romahdin, samasta syystä kuin viimeksikin. Näin ihmisiä, jotka toivoisin jo jättäneeni taakse. Perjantaina olin täysin lamaantunut kaikesta, en pystynyt nousemaan sohvalta. Nukuin kolmet päiväunet, koska ajattelin joka kerta, että ehkä herätessäni kaikki on toisin. No, ei ollut ei. Ei ole tänäänkään, mutta silti haluan taas ladata uskon tähän viikkoon. Ehkä nyt? Tiedän kyllä, että keskiviikkoon mennessä olen taas survival-moodissa ja ajattelen taas, että kunhan nyt selviäisi ensi viikkoon, mutta nämä pari päivää saa edes toivoa. Ennen sitä odotti aina viikonloppua kieli pitkänä, nyt se lähinnä ahdistaa. Eikö aina voisi olla maanantai?

Typerintähän tässä on se, että tiedän, TIEDÄN, ettei mikään muutu, ennen kuin itse teen jotain toisin. Tiedän, ettei tähän auta muu, kuin oikeasti tarttua itseäni niskasta kiinni, antaa pari litsaria naamaan ja ryhtyä toimeen. Silloin jokainen päivä voisi olla maanantai. Ei se kenestäkään muusta ole kiinni.  Joka maanantai hoen itselleni, että menneisyys meni jo, perheesi ei enää palaa luoksesi, exälläsi on jo parempaa seuraa, Volvosi kilometrilukema ei tuosta alene etkä kyllä itsekään muutu enää parikymppiseksi vaikka kuinka annat tukan kasvaa ja karistat kiloja.

Ystäväni ja terapeuttini, varmaan jo ne Alepan nistitkin, hokevat minulle koko ajan, että urpo, sinun on nyt vain unohdettava ja mentävä eteenpäin. Se on vain päätös, joka on tehtävä. Ja tiedän sen.

Ja joka maanantai päätän, että nyt! Nyt jää menneet menneiksi. Unohdan kaiken, mikä minut on tuhonnut, ihmiset, jotka ovat olleet minulle huonoja, teot mitä olen tehnyt. Tästä eteenpäin en enää ajattele viinanjuonnin tekemiä raunioita, vaan keskityn enemmän sen lopettamisen tuomaan hyviään. Joka maanantai suunnittelen antavani itselleni vihdoin anteeksi kaiken ja meneväni eteenpäin.

Niin päätin tänäänkin. 

Ehkä tällä viikolla?

”Aattele, kuinka pitkälle sä olet jo päässyt”, sanoi terapeuttini eilen.

No minäpä aattelen.

Tänään olen ollut 11 viikkoa selvin päin, jota minun tapauksessani voinee pitää saavutuksena jo itsessään. Painoa on tippunut yhdeksän kiloa ja viimeksi eilen sain kuulla olevani ”kuin uusi ihminen”. Se hivelee toki.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. 

Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaankaan ja kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin ongelmat ovat taakse jäänyttä. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin en ehkä luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku.

Terapeuttini on seurannut minua viimeiset lähes kolme vuotta, jolloin vertaus hänen suunnaltaan on ihan paikallaan, joskin varmasti erilainen, kuin muiden tekemänä. Mutta siis toki olen paremmassa jamassa, kuin aloittaessani päätohtoroinnin. Mutta olenko hyvässä jamassa? En vielä. Ehkä kohta.

Mutta. Pakko se on itsellenikin välillä tunnustaa, että juu, olenhan minä aika pitkälle päässyt. Välillä on nimittäin ihan kiva piehtaroida muussakin, kuin vaikka itseinhossa, häpeässä tai säälissä.

Eli, katsotaanpa.

Ensinnäkin, olen herännyt kotoa viimeiset kolme kuukautta. En putkasta, en vääristä rappukäytävistä, kotoa. Olen paremmissa väleissä lapseni äidin kanssa, kuin aikoihin, ehkä koskaan. Ensimmäistä kertaa ikinä viihdyn itsekseni, omassa seurassani. En tarvitse ketään viereeni. Paitsi poikani. Jonka kanssa vietän enemmän aikaa, kuin koskaan aiemmin. Hylätyksi tulemisen pelkoni on jäämässä taka-alalle. En vihaa enää ketään enkä haluaisi olla katkerakaan. Olen alkanut antaa armoa myös itselleni. Nyt ensimmäistä kertaa työskentelen sen eteen, että saisin annettua itselleni kaiken anteeksi. Muille olen jo antanut. 

Pieniä ja isoja voittoja kaikki.

Tolkuton määrä työtä on toki vielä edessä. Mutta edistystä myös on se, että tiedän sen ja otan kaiken vastaan enkä piiloudu. Bring it on, mulla on itsetuntostetsoni! (Ihan oikeasti. Ostin stetsonin, joka päässä lähdin viimeksi tarttumaan härkää sarvista. Nyt se on sohvannurkalla ja laitan sen aina päähäni, kun alkaa kotona ahdistaa. Näytän typerältä.)

Tänään aion siis muistuttaa koko päivän itselleni, että kyllä, olen päässyt pitkälle. Ja olen itse asiassa ihan hyvä jätkä, jonka M-koon Voivod-paita ei kiristä. Olen mielestäni maailman paras isä. Äitini sanoo, että olen taas ”sympaattisen näköinen” kuten joskus aikanaan olin. Sopii minulle. Kaikkia näitä, ja monia muita ajatuksia, en aio odottaa siihen, että olen ehjä, näitä asioita olen jo tänään.  

Joskus omakehu haisee, mutta juuri tänään se tuoksuu Hugo Bossin Just Differentille.

PS. Mun terapeutti on i-h-a-n-a.

Olin juuri viikon verran kaksin poikani kanssa Etelä-Ranskassa, missä perheelläni on kämppä. En avannut sähköpostia kertaakaan, puhuin puhelimessa ainoastaan lapseni äidin sekä isoäidin kanssa. Olimme aidosti kaksin.

Otin turpaani Afrikan tähdessä, piirsimme dinosauruksia ja etsimme omatekoisten karttojen avulla pihasta ”Velhotärpän” kotipuuta. Kävimme eläintarhassa ja akvaariossa, pizzalla ja rannassa. Olimme aidosti kaksin.

Edellisviikkojen alhojen jälkeen ei tämä matka olisi parempaan väliin voinut tulla. Tuntuu, etten koko reissun aikana surrut sekuntiakaan. Lähetin jopa exälleni tekstiviestin ja terveiset rannalta, missä suunnittelimme menevämme naimisiin. Enkä tuntenut surua. Korkeintaan haikeutta.

Koska miten voi isä tuntea surua katsoessaan oman lapsensa kirkkaita, puhdasta onnea täynnä olevia kasvoja tämän heitellessä kiviä Välimereen? Tai kun tämä nauravin silmin ruokkii riikinkukkoa ranskalaisilla perunoilla?

Syytin pitkään itseäni lapseni elämän ja lapsuuden pilaamisesta ja perheen hajottamisesta. Tai no, oikeastaan syytin aluksi ex-vaimoani, koska oman peiliini katsomisen kanssa oli vähän niin ja näin. Lopulta ajattelin tuhonneeni kolme elämää. Kesti kauan hyväksyä ajatus, että voisimme oikeastaan olla kaikki onnellisia, vaikka elämä meni miten meni. Siis minä, poikani sekä myös lapseni äiti. Tämä viikko oli omiaan avaamaan tuota ajatusta. Siis ihan oikeasti, kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Olin Ranskassa onnellinen.

Palasimme kotiin eilen,  vein pojan takaisin äitinsä luo. Aiemmin se olisi surettanut ja laukaissut ahdistuksen. Ja ryyppäyksen. Nyt koin korkeintaan haikeutta. Aiemmin olisin lähtenyt baariin vetämään pään täyteen ja piiloutumaan tunteilta, nyt menin pitkälle kävelylle harmaaseen Kaivopuistoon ja tunsin edelleen olevani, jos en nyt ihan täysin onnellinen, niin ainakin onnekas.

En voi olla ajattelematta, kuinka tämänkin olisin voinut sössiä jatkamalla siitä, missä aiemmin olin. Olinhan onnistunut dokaamaan kaikki muutkin rakastamani ihmiset pois luotani, miksen sitä viimeistäkin siis? Yksi pysäyttävä asia, jonka vakavuuden tajusin vasta tänään, oli lapseni äidiltä tullut aamuinen viesti parin kuukauden takaa. Viesti, jossa tämä sanoi joutuvansa ensimmäistä kertaa miettimään, uskaltaako hän antaa lastani luokseni. Tuona aamuna olin herännyt putkasta, koska edellisenä iltana päässäni oli tapahtunut jotain käsittämätöntä ja olin heittänyt jalkapallon kokoisen kiven kebab-ravintolan ikkunasta sisään. Juuri tällä hetkellä kyseinen  aamu tuntuu kaukaiselta, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta silloin se oli totta.

Jos olisin jatkanut sillä tiellä, olisinko saanut kokea tätä onnellista viikkoa kaksin poikani kanssa Ranskassa?

Ehkä en.

Se on pelottava ajatus. 

Sori, olen pari päivää myöhässä. Isänpäivä oli jo sunnuntaina.

Minulla meni nämä pari päivää kerätessäni ajatuksiani viikonlopun jäljiltä. Kohtasin härän ja toin sen sarvet kotiin. Otin stetsonin päästäni. Sen jälkeen itkin lähes koko isänpäivän.

En oikeastaan tarkalleen osaa sanoa miksi. Luulen, että viimeaikojen tapahtumat yhdistettynä ensimmäiseen isänpäivääni, milloin heräsin yksin, hiljaisuuteen, nostivat monia ajatuksia pintaan ja sekoittivat niitä keskenään. Ehkä päällimmäisenä tunsin itseni valtavan yksinäiseksi.

Tiedän etten sitä ole, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan minulla ei pitäisi olla edes oikeutta valittaa. Minulla on valtava määrä hyviä ystäviä, saan tukea yli kaikkien rajojen, ja mikä suurinta, minulla on viisivuotias poika, joka rakastaa minua pyyteettömästi. Tuossa tuo nytkin soittaa ilmakitaraa sohvalla, eikä joudu edes kallistamaan ajatustaan sellaiselle aiheelle, kuin yksinäisyys. Toivottavasti ei joudu vastakaan.

Erotessani lapseni äidistä neljä vuotta sitten tuntui, että maailma romahti. Siltä tuli kipinä siihen yksinäisyyden tunteeseen, jota edelleen käsittelen. Terapeuttini mukaan, minulla on paha krooninen hylätyksi tulemisen pelko, joka heijastuu kaikessa. Tämän sai tuta etenkin entinen suhteeni sekä Majavabaarin henkilökunta. Sinnehän sitä oli helppo paeta, siellä ei ollut ikinä yksin.

Elin monta vuotta vihaten ex-vaimoani, koska syytin tätä perheeni hajottamisesta ja etenkin siitä, että menetän poikani lapsuuden. Tai ainakin puolet siitä. Tunsin itseni täysin hylätyksi. Join paljon ja usein. Se viha muuttui mustemmaksi koko ajan.

Meni pitkään ymmärtää, että oikeasti en vihannut ketään muuta kuin itseäni. Vihasin itseäni siitä, että asiat oli menneet kuten menivät. En ex-vaimoani, tai ketään muutakaan, ainoastaan itseäni. Vihasin sitä, millainen minusta oli tullut. En pitänyt peilikuvastani, joka muistutti minua siitä kaikesta, missä olin epäonnistunut. Tämän ymmärtämiseen ja ylittämiseen suurin lääke oli korkin kiinnittäminen, jonka kautta olen, kuten monesti olen sanonutkin, joutunut alkaa tutustumaan itseeni. Dokaamalla oli helppo siirtää sekä yksinäisyyttä, että sen kohtaamista ainakin seuraavaan aamuun. Viime kesä meni pitkälti niin, että ne päivät, joita en viettänyt poikani kanssa, vietin baarissa. Etten olisi yksin koskaan. Hah. Luulen, että olin yksinäisempi kuin ikinä.

Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että koskaan en ole juonut poikani läsnäollessa. En edes saunakaljaa tai viinilasia.

Nyt, kun syksy on mennyt palasia keräillessä ja syttyneitä siltoja sammutellessa, huomaan suhtautuvani poikaani ja isänä olemiseenkin erilailla kuin aiemmin. Enää en sure hetkiä, jotka menetän lapsen ollessa äidillään, vaan nautin niistä, jotka vietämme yhdessä. Tuntuu myös, että annan lapselleni enemmän nyt, kun olen juomatta. Ja se aiempi raastava yksinäisyyskin oli suurimmaksi osin vain oman krapulaisen pääni sisällä. Nyt tiedän paremmin. Koska tuo juuri nytkin tuossa edessäni Hevisauruksen tahtiin moshaava pikkujätkä ei tule koskaan hylkäämään minua.

Olkoot tämä lupaus siis siitä, että en aio enää koskaan valittaa yksinäisyyttä. Koska se ei pidä paikkaansa. Jos ei muuta, olen edes itseni kanssa. Sitä en ole aiemmin tehnyt.

Terveisiä Nizzasta. Me lähdemme nyt katsomaan kenguruita. Minä ja poikani.

Härät ja niiden sarvet. Miksi niihin on niin vaikea tarttua?

Oli kyse sitten nuoremmasta vasikasta tai siitä isoimmasta sonnista,  kauhean vaikealta se tuntuu lyödä hanskat käteen ja lähteä ottamaan kiinni. Olen viime aikoina huomannut, että koolla ei ole väliä, kyse on vain ja ainoastaan siitä, että ryhtyy toimeen.

Vasikka on heikompi ja sen sarvet ovat pienemmät, mutta silti sen kimppuun käyminen on vaikeaa. Olen esimerkiksi noin viisi viikkoa suunnitellut soittavani ulosottovirastoon selvittääkseni asioitani, jotka ovat jääneet roikkumaan. Kyllä, jos dokaa ja sekoilee liikaa, siitä voi tulla myös taloudellisia ongelmia. Eikä ne poistu, vaikka lopettaa juomisen. Niitä ei voi pyyhkiä noin vain pois. Nyt kun vaan ottaisin tuon puhelimen kätöseen, saattaisin saada selvyyttä asioihin, sovittua niitä eteenpäin jolloin joku päivä ne olisi poissa päiväjärjestyksestä. Miksen soita?

Mieli haluaa välttää kaikki tilanteet, joista se ei pidä. Vaikka samalla mieli tietää, että sen pitäisi. Ja pääkoppa jopa vallan hyvin tietää, että tarttumalla tilanteisiin niitä pääsee (joutuu?) käsittelemään ja sitä myöten niistä pääsee yli, ohi ja eteenpäin.

Tällä viikolla olen päättänyt, että en voi väistellä enää. Ei ne asiat unohdu, jos ne lakaisee maton alle. Joten aion nyt heittää kaikki matot helvettiin ja pyyhkiä ne pölyt sieltä alta.

Aloitin PMMP:n keikalta. Tiesin, että itku tulee, mutten enää välittänyt. Menin keikalle itkemään. (Ja vähän tanssimaan. Mutta siitä ei puhuta. Koska miehet ei tanssi eikä sisusta.) Keikan jälkeen olikin mahtava fiilis! Näin! Yksi härkä kohdattu!

Tänään on luvassa se isoin sonni, minkä voin kuvitella. Juuri se, mitä pakenin edellisenä viikonloppuna, kaksi kuukautta sitten, koko kesän. Menen iltaan, missä tiedän kohtaavani ihmisen ja tämän seuralaisen ja tiedän tarkalleen miltä se tulee tuntumaan. Olen välttänyt tätä usean kuukauden ja alkuviikosta vielä ajattelin, että nyt jää suosiolla Floorit ja omituisesti nimetyt elokuvat väliin. Sitten päätin. Päätin, että anteeksi nyt vaan, mutta että vitut, minähän menen. Minut on kutsuttu ystävien toimesta mukaan, luvassa on paljon hyvää, enkä enää aio jättää mitään väliin oman historiani takia, vain siksi etten itse pystyisi sitä kohtaamaan.

Olen nyt useamman päivän kerännyt aseistusta tähän iltaan. Kävin lenkillä. Nukuin hyvin. Varmistin, että näppylähanskoissa on pitoa, lasson solmu on kireällä ja Stetsoni istuu päähän. Olen valmis. Tukka on ponnarilla.

Bring it on, härkä tänne, valmistaudu menettämään sarvesi!

Väitän, että tämän jälkeen ulosottovirastoon soittaminen on aika pieni ja surkea vasikka.

Kuluneet päivät ovat heitelleet huonosti kasvavia Movember-viiksiäni aikamoisessa myräkässä.

Pelästyin pahasti viime viikonlopun romahdustani. Yhtäkkiä tuntui, kuin olisin taantunut valovuosia sellaisiin mustiin hetkiin, joita yleensä koin kännissä. Olin nimittäin ehtinyt jo ajatella ja uskoa, että ne hetket olisi mennyttä, samaan tapaan kuin vaikka närästys, joka tolkuttomista shottiralleista aiheutui. Kun se sitten iski, pelotti. Että jaaha, tervehdys pohja, vanha ystäväin, tässä sitä taas ollaan. Taas toistan niitä samoja kaavoja, kuin aiemmin, ne näköjään jatkuvat, vaikka olenkin selvin päin.

Ehkä enemmän kuin tuota pohjaa, pelkäsin sitä, että miten tässä nyt käy. Edellinen kosketus nimittäin oli tullut silloin, kun vielä dokasin. Ja jolloin jatkotoimenpiteenä oli dokaaminen. En siis tiennyt miten tämä nyt menee, kun en voi ainakaan siirtää sitä oloa eteenpäin pullon kanssa. Pelotti, kun tiesi, että nyt tämän asian joutuu kohtaamaan.

Meni päivä. Meni toinen. Toki ahdisti, mutta niin kovin paljon vähemmän, kuin aiemmin oli näinä hetkinä ahistellut. Huomasin, että pääni työskentelee aika kovilla kierroksilla. Annoin sen työskennellä. Tein muutaman pitkän kävelylenkin. En mennyt töihin.

Ja kas, tänään on ihan taas hyvä fiilis. Samanlainen kuin oli viime viikollakin. Eli lauantainen romahdukseni ja se taantuma olikin vain hetkellistä, vain pieni takapakki tässä tunteiden myllerryksessä. Josta sain taas oppia jotain. Ja josta selvisin yli, koska en paennut tilannetta baariin tai edes sikiöasentoon sohvalle, vaan annoin aivokemioiden ja välittäjäaineiden myllertää ihan rauhassa. Mikä hienointa, nyt tiedän vastaisuudessa mitä tapahtuu ja mitä tehdä, kun romahdus seuraavan kerran tulee. Koska se tulee taas, se on varmaa.

Jos jostain saa voimaa, se on näistä hetkistä. Kun huomaa konkreettisesti menneensä eteenpäin. Sitä nimittäin uskoo taas itseensä aika paljon enemmän. Tiedän olevani taas tänään vahvempi, kuin olin viikko sitten.

Nyt vähän närästää, todennäköisesti siksi, että poltin tupakkaa viime päivät aika paljon. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa. Koska tiedän, että se menee ohi yhtä nopeasti, kuin tulikin.

Niin kävi muuten viiksillekin. Leikkasin ne aamulla pois. Koska olihan ne nyt ihan naurettavat.

Tänään on 5.11.2012. Olen ollut selvin päin tasan kaksi kuukautta. Tämän blogin ensimmäinen teksti on kirjoitettu 17.9. ja sitä on luettu tähän päivään mennessä 10 481 kertaa.

Vaikka juuri nyt onkin surullinen ja hieman rikkonainen olo, tunnen silti valtavaa ylpeyttä itsestäni. Vaikka olen koko ajan ollut tietoinen, että tama päätös on tärkein ja ehkä suurin, jonka olen koskaan tehnyt, en ehkä silti olisi uskonut pystyväni tähän. Helppoa se ei ole aina ollut, luultavasti vielä vaikeampia aikoja on edessä, mutta juuri nyt, tänään, tunnen ylpeyttä.

Tämä blogi on ollut ystävien ohella avuista suurin. Rupesin alun perin kirjoittamaan soberismista itselleni, ja luen edelleen viikoittain kaikki tekstini läpi, jotta muistan millaisia tunteita olen käynyt läpi. En kuitenkaan milloinkaan olisi uskonut, millaisen suosion tämä ajatusteni purku saavuttaa myös muissa. Enkä etenkään sitä, miten paljon siitä suosiosta voi olla apua minulle itselleni tässä prosessissa.

Valtava kiitos siis kaikille lukijoille, kommentoijille, jakajille, ihmisille, jotka ovat soittaneet, laittaneet viestiä ja olleet yhteydessä. Kaikille teille.

Kiitos.

Huomenna tulee kaksi kuukautta täyteen selvin päin.

Samalla eilen tuli pahin romahdus vähään aikaan, oikeastaan elokuun alun jälkeen. Vaikka tiedänkin, että taas täältä jossain vaiheessa noustaan, tuntuu tämä romahdus pahimmalta aikoihin. Aiemmin olisin voinut hoitaa tämän juomalla, nyt en voi, vaan tiedän, että joudun kohtaamaan tämän.

Näin eilen ihmisen jota rakastan mutta joka ei rakasta takaisin.  Se on tunteista pahin. Se on lamaannuttavaa, koska sille ei voi mitään. Itselleenhän aina voi. Voin lopettaa juomisen, hoitaa päätäni terapiassa tai vaikka kirjoittaa tähän sanoja maailman tappiin asti, mutta toisen ihmisen mielelle en voi mitään.

Ihminen, jota rakastan, rakasti minua joskus. Tai ainakin se rakasti sitä Teemua, joka silloin oli. Lopulta kuitenkin se Teemu joi suhteen tärviölle, tuhosi mahdollisuuden hyvään. Tuhosi mahdollisuuden olla rakastettava. Sen jälkeen se Teemu joi lisää, koska oli vihainen itselleen. Lopulta se joi niin paljon, että ei enää itsekään uskonut voivansa olla rakastettava. 

No, onneksi, vaikkakin liian myöhään, se Teemu sentään tajusi laittaa korkin kiinni.

Rakkaus ei ollut kuitenkaan poistunut. Rakastan edelleen. En ollut onnistunut dokaamaan sitä tunnetta unholaan vaikka kuinka yritin. Sen sijaan onnistuin dokaamaan mahdollisuuteni saada vastarakkautta. Ajattelin naiivisti, että nyt kun lopetin läträämisen, olen uusi ihminen, joten totta kai kaikki muuttuu. Että minusta tulee heti parempi, komeampi, mukavampi, lihaksikkaampi ja että totta kai se rakastuu uudelleen.

Hah! Voiko itsekkäämpää ajatusta ollakaan?

Nyt joudun ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan sydämen särkymisen selvin päin. Siis niin, että joudun oikeasti käsittelemään asiaa, katsoa itseeni, ja yrittää kerätä sirpaleista ihmisen. Se tuntuu valtavalta urakalta. Jos totta puhutaan, tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta muurilta ylittää. Olisi niin helppoa vain jäädä turtana tämän seinän taakse matojen syötäväksi. Ja juoda. Voi pojat, että nyt joisinkin, jos voisin. Ja voinhan minä. Ja haluaisinkin.

Rakastaminen on yhtä musertavaa, kuin sitä ilman oleminen. Ja suuren elämänmuutoksen äärellä, jolloin pitäisi pystyä päästämään menneestä irti, on kauheaa tajuta, että siellä menneessä on silti jotain, jota haluaisi mukaansa, muttei voi sitä saada. Siitä kumpuava suru on niin valtavan kokonaisvaltaista, että en osaa sitä ainakaan vielä käsitellä. En pysty.

Toki, voisi kuvitella, että tämä on minulle ihan oikein, olenhan itse kaiken aiheuttanutkin. Mutta samalla kun olen alkanut tutustua itseeni uudelleen, huomaan miettiväni, että ei, mielestäni en ole ansainnut tätä.

Oikeastaan, oli itsekäs ajatus tai ei, mielestäni ansaitsisin tulla rakastetuksi.

Ihminen on hedonisti. Tai vähintäänkin utilitaristi. Haemme nautintoa ja nautinnon kautta onnea.

Huomaan marmattaneeni kovasti entisten ilojen ja fiilisten perään ja miettineeni mitä kaikkea menetänkään, kun ei korkki enää nasahtele tasaiseen tahtiin auki. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt enenevässä määrin myös kaikkia niitä iloja, joita olen sen myötä  saanut.

Hedonisti hakee nautintoja harmaaseen arkeen väkisinkin. Ja sallii niitä itselleen, ilman omantunnontuskia. Mikä aiheuttaa minulle hyvää, on hyvästä. Sitähän se ryyppäilykin oli. Halusin tuntea hyvänolon tunteita kaiken kaaoksen keskellä. Nyt, kun näitä joutuu hakemaan toisaalta, sitä huomaa tykkäävänsä tutuistakin asioista ihan eri tavalla.

Nautin esimerkiksi ruoasta aivan eri tavalla, kuin aiemmin. Haen jokaisesta kokkaamastani ateriasta jonkinlaista nautintoa, huomaan käyväni useammin ulkona hyvissä ravintoloissa syömässä.

Saan aiempaa suurta nautintoa uusista tavaroista. Vaikka ehkä materialistiselta kuulostaakin, on outoa miten paljon iloa voikaan saada esimerkiksi uudesta takista. Tekisi mieli olla ulkona koko ajan ihan vain siksi, että voisi pullistella tuossa naulakossa roikkuvassa uudessa Super Dryssa. Se oli kallis. Se on hieno!

Olin eilen Voivodin keikalla. Katsoin ja nautin keikan ja siitä irtoavat fiilikset sellaisenaan, sen sijaan, että olisin rampannut pyhän kolminaisuuden, baarin, tupakkapaikan ja vessan, väliä. Keskityin bändiin, tunsin lavalta tulevat vibat.

Pieniä asioita, mutta nautin niistä paljon enemmän kuin ennen. Tai ainakin nautin niistä eri tavalla.

Ehkä kuitenkin tärkein asia, josta olen oppinut nauttimaan, olen minä itse. 

Aiemmin en osannut olla yksin, se pelotti, nyt huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja hiljaisuutta säännöllisesti. Sanovat, että laiskuus on yksi hedonismin iljettävistä ilmentymistä. Paskat, vastaan. Sallin itselleni laiskuuden, koska nykyään nautin saada olla itsekseni tekemättä mitään järkevää. Asia jota en ennen osannut. Ainakaan ilman suljettuja verhoja ja pornosivustoja.

Hedonismin paradoksi on teoria, jonka mukaan nautintoa ei voi saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Että suurimmat nautinnot tulevat yllättäen, suunnittelematta. Kun katson omalla kohdallani isompaa kuvaa, on tuo teoria toteutunut. Lopetin ryyppäämisen, joka oli minulle hedonismin ruumiillistuma, ja nyt huomaan olevani paljon onnellisempi, kuin aiemmin. 

Kumpikohan pidentää ikää enemmän, nauru vai alkoholista luopuminen?

Olen nimittäin huomannut, että elämässäni on ollut huomattavasti vähemmän naurua viinasta luovuttuani. Tiedättekö? Sellaista räjähtävää, hysteeristä räkätystä, kun tulee kuset housuun ja siiderit sieraimista. 

Sitä kaipaan.

Kun on selvin päin, noita hetkiä on selkeästi vähemmän. Taas kerran muistelen haikein mielin niitä nousuhumalan tunteita, joissa mieli on herkässä, kaikki huutavat kovaan ääneen tarinoitaan toistensa päälle, juoma virtaa ja ilo raikaa. Olen edelleen melko varautunut noissa illanvietoissa, hetkissä ja paikoissa, en edelleenkään osaa heittäytyä mukaan. Se ei tunnu luontevalta.

Kyse ei ole siitä, ettenkö yrittäisi. Yritän käydä paljon ulkona, olla ystävien seurassa, nauttia hetkistä ja  tunnelmista, mutta edelleen, lähes kahden kuukauden jälkeenkin, jään taka-alalle. On vaikeaa asettaa itsensä täysin samaan riemun maailmaan muiden kanssa, kun ajatus laukkaa eri tavalla. Usein huomaan lähinnä miettiväni, että missähän vaiheessa voisin lähteä kotiin täältä, sen sijaan, että eläisin esimerkiksi vallitsevassa hetkessä. Tuntuu, että sellainen luonteva ilo on edelleen hieman lukkojen takana, eikä tolkuton määrä vissyä ja kahvia sitä ovea avaa.

Vaikka moni asia taannoisissa humalatiloissani ei ollut oikeaa minua, tai ainakaan sitä joka haluasin olla, nauru ja hetken riemu oli aitoa. Aina. Se oli ehkä lopulta se ainoa asia, mikä kännäyshommissa teki minulle oikeasti hyvää ja antoi aitoa voimaa.

Ne syyt, miksi join alunperinkin, tuntuvat vieneet aidon sisältä kumpuavan ilon pois. Sellaisen viattoman ja vilpittömän ilon. Vaan ennen en sitä tajunnut, koska ryypäämällä sain sen aina hetkeksi takaisin. Tekohengitin.

Nyt, kun ei enää suo itselleen hetken iloa Jägermeisterin  suoman itsepetoksen avulla, pitää siis opetella nauramaan ihan oikeasti. Aidosti. Sisältäpäin.

Aloitin harjoitukset luuppaamalla Dumb & Dumberin lumipallokohtausta ja katsomalla Monthy Pythoneita repeatilla. Kuuntelin pari päivää sitten jopa Sleepy Sleepersia ja googlasin hakusanat ”funny jewish jokes”.

Ehkä se nauru ja riemu sieltä jostain taas löytyvät. Tärkeintä on kuitenkin jo se, että ymmärrän etsiä.

Ai niin. Mitä yhteistä on juutalaisella ja kovettuneella nännillä?

- Molemmat katoavat kuumassa suihkussa.

AHAHAHAHahahahhahHAHAHAHhahahahahaHAHhahahahahahaaaaaaggh!

Olen yksin kotona. Mieleni tekisi juoda viinaa. Paljon viinaa.

Tänään on ensimmäinen kerta, kun joudun ihan oikeasti hillitsemään itseäni. Poltan tupakkaa ketjussa ja yritän pitää ajatukseni muualla tekemällä sanaristikoita.

Tuntuu, että kohta kaksi kuukautta ilman viinaa on mennyt pää pystyssä valtavan ylpeyden voimalla, kanssaihmisten tuella ja suurella päättäväisyydellä ilman, että on tarvinnut pysähtyä miettimään. Matkalle ei oikeastaan ole vielä kertaakaan osunut aidosti hetkeä, jolloin olisin epäillyt itseäni tai sitä, etteikö soberismi olisi oikeasti ollut ainoa hyvä ratkaisu mitä olen ehkä koskaan tehnyt.

Paitsi nyt.

Nyt tekisi mieli vetää raivoisat viinakännit. Sellaiset, joista tietäisin, että tästä ei  hyvä seuraa. Sellaiset jotka vedin syyskuun viidentenä. 

Voisin lähteä Majavabaariin Kallioon, unohtaa hetkeksi kaiken, voisin itkeä ja nauraa. Tavastialla olisi Therapy?, jonka tahdissa voisin muistella yläaste-aikoja, kompuroida ja laulaa.  Lopuksi voisin lähettää vaikka vähän tekstiviestejä entisille kumppaneilleni ennen sammumista olohuoneen lattialle Fleetwood Macin Rumoursin soidessa kellonaikaan nähden vähän liian lujaa.

Miksi? Mistä tämä olo nyt tuli?

Aloin miettimään. Ymmärsin, että tässä sobersimissanihan on oikeastaan kyse pienestä kuolemasta, vanha minänihän on monella tapaa kuollut. Samaten olen menettänyt yhden hyvän ystävän ja lojaalin kumppanin, viinan. Kuolema ja menetys aiheuttaa aina trauman ja trauma vaatii hoidon.

Traumaattinen kriisi jaetaan usein neljään tai useampaan vaiheeseen. On sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe.

Sokkivaiheessa tapahtuman ikään kuin kieltää, sulkee tunteet pois ja painaa eteenpäin kuin mikään ei tuntuisi miltään. Reaktiovaiheessa mieli alkaa pikkuhiljaa tunnistaa tapahtuneen ja yrittää rakentaa siitä kuvan. Esiintyy outoja tuntemuksia, saattaa tuntua siltä, että sekoaa. Käsittelyvaiheessa ihminen tiedostaa kriisin aiheuttamat muutokset ja alkaa usein pohtia omaa identiteettiään ja hyväksyä tapahtuneen.

Olen menettänyt hyvän ystäväni alkoholin. Luulisin, että sokkivaihe alkaa olla nyt ohi. Se on mennyt jossain buustauksessa ja hyvän olon hehkussa. Seuraavaksi päälle iskee reaktio. Yritän tajuta, mitten tämä kaikki vaikuttaakin tulevaan, menneeseen, nykyhetkeen, kaikkeen. Sen jälkeen alan käsittelemään asiaa.  

Viimeisenä tulee uudelleen suuntautumisen vaihe. Tässä vaiheessa “tapahtumasta tulee merkittävä osa omaa elämäntarinaa, mutta se ei enää hallitse tunne- ja ajatusmaailmaa. Tapahtuma ei enää kuluta omaa mielenterveyttä, vaan on saattanut tuoda jopa lisää voimavaroja.”

Kuulostaa lohdulliselta. Tällä ajatuksella huomiseen. Terveisiä Majavaan, en tule tänään.

En pidä muistoista.

En pidä siitä, että kuunnellessani lempimusiikkiani joudun miettimään sen herättämiä muistoja menneistä hetkistä. En pidä siitä, että joka kerta matkatessani esim. Tampereelle muistelen väkisin siellä viettämiäni aiempia aikoja, tai siitä, että omalla mökilläni istuessani muistelen millaista siellä oli, kun ei ollut yksinäistä.

En koskaan katsele vanhoja valokuvia, niistä tulee paha mieli. Kävelin taannoin kaikkien vanhojen kotitalojeni ohitse aamukävelyllä. Siitä tuli paha mieli. Joka kerta autooni istuessa muistelen päivää, jolloin sen ostin ja ajelin kaupasta suoraan Kaapelitehtaalle. Siitä tulee paha mieli.

Olisipa helppoa jos ei muistaisi.

Sanotaan, että muistot tekevät meistä sen mitä nyt olemme. Jos se pitäisi paikkansa, minä olisin 89 kiloa painava viinapullo. Koska tuntuu, että suurin osa muistostani liittyy myös aina ryypiskelyyn. Ainakin jollain tavalla. Häistäni muistan parhaiten hyvät bileet. Sen päivän onnentunteen yritän unohtaa. Lapseni syntymästä muistan parhaiten maailman huonoimmat varpajaiset. Vauvavuosista tuntuu, etten muista mitään. Viime kesistä muistan parhaiten sen, että Sauna Open Airissa oli varmaan ihan kivaa ja hyvät kännit. Ja että Karmarockissa 2010 satoi kaatamalla. Ja oli hyvät kännit.

Kun aloittaa Uuden Elämän (karmea klisee, mutta sitähän tämä kaiketi on), alkaa edellistään katsomaan aika kriittisin silmin. Ja huomaa myös miten paljon oikeasti haluaisi unohtaa. Tai no, oikeastaan haluaisin, ettei monia asioita olisi ikinä tapahtunut, mutta koska se ei ole mahdollista, haluaisin edes saada ne pyyhittyä pois mielestäni. Koska ne entiset elämät tekivät sen entisen minän, josta en enää pidä.

Kuulen jo huutelua siitä, kuinka jokaisen on kannettava oma ristinsä, nukkuttava sängyssä jonka petaa, niitettävä sitä mitä kylvää ja blaablaa. Juujuu, tiedetään. Mutta kun minä en haluaisi. Kontrasti vanhan ja uuden minäni välillä on niin iso omassa päässäni, että haluaisin unohtaa kaiken tapahtuneen ja siten aloittaa alusta ja muistaa vain tämän hetken.

Entä sitten kaikki hyvät muistot? 

Taisin ryypätä ne unholaan. 

Ironista, eikö?

44 päivää. Niin pitkään siihen meni, että ensimmäinen ihminen tuli kutsumaan juomattomuuspäätöstäni typeräksi. Kertoi myös, että turhaahan tämä touhu on kun kuitenkin taas kohta olen pullo suussa ja huijaan siis vain itseäni. Uhosi vielä kääntävänsä pääni henkilökohtaisesti, jos ei muuten mene  kohta kossu takaisin kurkkuun.

Vaikea sanoa kuinka suhtauduin asiaan. Jos en tuntisi ihmistä, olisin voinut ottaa sen huumorillakin, mutta kun tuttuja ollaan ja ihan tosissaan se oli. Tilanne meni ohi hölmöhköllä naurahduksella ja vaivautuneella ilmeellä. Koska siltä tilanne juuri tuntui, vaivaannuttavalta.

Entä jos tyyppi olikin oikeassa?

Entä jos kuitenkin tässä vain kusen itseäni linssiin? Koska, kuten aiemmin olen sanonutkin, kyllähän minä siitä ryyppäämisestä nautin ja paljonkin. Minkä ihmeen takia kiellän sen siis itseltäni? Enkö voisi ratkaista viinaan liittyviä ongelmiani toisella tavalla? Varsinkin kun ongelmani eivät varsinaisesti viinaan edes liity, enemmänkin henkiseen olooni yleisesti. Enkä kyllä voi sanoa ongelmieni poistuneenkaan sen myötä, kun korkki sujahti kiinni.

Samalla kun oloni on parantunut niin fyysisesti kuin henkisestikin, on mieleen alkanut hiipiä ajatus, että miksen voisi tuosta nyt muutaman naukkaista. Koska itseanalyysini on viime aikoina noussut ihan uudelle tasolle, miksen muka olisi oppinut käyttämään jo viinaakin kohtuullisemmin? Voi olla, että jos nyt menisin baariin ja vetäisin kupolin nurin, olisi oikeasti aika kivaa, rakastaisin kaikkea ja hyvässä lykyssä heräisin jopa kotoa, enkä esimerkiksi entisen kumppanini rappukäytävästä. Koska jos totta puhutaan, mieli tekisi aika paljon.

Mutta. Yhden olennaisen asian olen huomannut tässä kuluneina viikkoina.

En tarvitse känniä mihinkään. 

Ongelmiani se ei poistaisi, korkeintaan lisäisi. Oloni on parempi kuin pitkään aikaan, sitäkään tuskin viina edelleen paremmaksi saisi. Ystäväni puhuvat minulle edelleen ja pitävät yhteyttä, vaikken kännissä olekaan. Ainoa, mihin täsmäkänni ehkä auttaisi, olisi saamaan tamperelaiset stripparit näyttämään hieman paremmilta. Koska muistaakseni ne ei ole aiemmin olleet ihan niin rumia ja huonoja, kuin viime viikonloppuna, kun olin ensi kertaa tankobaarissa selvin päin. 

Eli kusetin sitten itseäni tai en, ajattelin nyt kuitenkin pitäytyä tällä hyväksi havaitulla linjallani. Eiköhän jostain ihan kohtuullisen näköisiä tanssijoitakin löydy. Eli sori vaan Jone.

Ja jos tämä päätös on typerä, niin ainakaan mikään aiempi typerä tekoni ei ole tuntunut näin hyvältä. 

Nyt tulee hätähuuto. Tuleva viikonloppu nimittäin pelottaa. Paljon. Liikaa.

Viikonloppuna Tampereella järjestetään vuosittainen Musiikki & Media –tapahtuma ”musiikkialan ammattilaisille”.

Antakaapa, kun kerron hieman Musiikki & Mediasta. Tai MusaMesosta, kuten entinen rakas kollegani Tiina Vuorinen viikonloppua tapasi kutsua. Kerran vuodessa Suomen musiikkialan silmäätekevät ja –tekemättömät kokoontuvat Tampereelle hotelli Ilvekseen viikonlopuksi ”verkostoitumaan” ja ”paneloimaan”. Eli siis juomaan naurettavat määrät viinaa ja, no, paneloimaan. Sadat kädet taputtelevat satoja selkiä, tuhannet käyntikortit vaihtavat omistajaa vain unohtuakseen maanantaihin mennessä ja hyvässä lykyssä musiikkiala saa yhdeksän kuukauden päästä luontevaa jatkoa uuden sukupolven syntyessä.

Olen viettänyt viimeiset noin kymmenen vuotta joka lokakuu yhden viikonlopun Tampereella. Tapana on ollut sammuttaa virta aivoista viimeistään siinä Lempäälän kohdalla ja heittäytyä virran vietäväksi, sekoilun ytimeen. Kerran hukkasin hotelli Ilveksen seisoessani sen pihassa. Kerran maksoin strippibaarissa sylitanssin käyntikortilla. Viime vuonna sain porttikiellon kebab-ravintolaan. Aina on ollut hauskaa.

Nyt lähden Tampereelle, MusaMesoon ja useina vuosina tutuksi tulleeseen tankobaari Pussycatiin täysin erilaisista lähtökohdista.

Ensinnäkin edessä on todennäköisesti yksi tähän asti suurimmista koetinkivistä soberismini kannalta, onhan ympärilläni jokunen sata ammattiryyppääjää ja Ilveksen yökerhossakin esiintyy Petri Nygård.

Toisekseen, pelottaa tavata kaikki sellaiset ihmiset selvin päin, jotka aiemmin on tavannut ainoastaan päissään tai todella päissään.

Kolmanneksi, olen menossa ensimmäistä kertaa elämässäni selvin päin strippibaarin. Awkward boner alert!

Olo on sellainen, kuin tuleva viikonloppu olisi ne ensimmäiset iltani ilman viinaa baarissa, mutta ainoastaan potenssiin tuhat. Ehkä satatuhatta. Juuri, kun olin kuvitellut alkaneeni hiljalleen tottua olemaan ihmisten seurassa uudella tavalla, tuntuu siltä, että meikäläinen heitettäisiin leijonien kitaan. Areenalle, missä keisareina on isomäet ja juhakoivistot päättämässä yhdellä peukalonliikkeellä kohtalostani.

Mutta. Onneksi gladiaattoreillakin oli kaksi tapaa välttää kuolema; Armahdus tai taistelu.

Jokaisen taistelijan, miekkamiehen, tärkein ase on henkinen yliote. Yliote ja jopa ylimielisyys, jolla lähteä otteluun. Minä olen parempi, kuin tuo leijona. Minulla on yliote.

Samalla ajatuksella lähden perjantaina Tampereelle. Minulla on yliote. Minä olen vahva. Minä voitan.

Silti, varmuuden vuoksi, olkoon tämä kirjoitus julkinen armonpyyntö Suomen musiikkialalle:

Säästäkää minut leijonilta.

Ave imperator, morituri te salutant